*edit* Valokuvia reissusta löytyy muuten TÄÄLTÄ.
Kirjoitin muualle nettiin matkakertomuksen 2 viikon reissusta New Yorkiin, Floridaan ja Karibialle, joten laitanpa sen samantien tännekin, jos tänne vielä joku eksyy.
Häämatkakohteenamme oli alunperin Israelin Eilat, joka vaihtui vain kuukautta ennen häitä Yhdysvalloiksi, New Yorkiin ja Floridaan sekä Karibianristeilyyn.
Menomatkalla suurin pultti tuli otettua Helsingin päässä: aikataulustressaajana meinasin hieman hermostua, sillä sulhon vanhemmat olivat ystävällisesti luvanneet heittää meidät lentokentälle, mutta lähtivät vasta töistä tasan 2 h ennen lennon lähtöä, eli me pääsimme kentälle vain 1,5 h ennen. Netti- check-in ei myöskään ollut käytössä, joten olin oikeasti hermona. Onneksi kentällä ei ollut ruuhkaa, joten pääsimme suoraan turvatarkastuksiin.
Toinen etukäteen jännittänyt seikka oli reilun 1,5 tunnin vaihtoaika Heathrown kentällä, joka sisälsi vielä terminaalin vaihdon. Sielläkin kaikki meni näppärästi, ja olimme uudessa 5. terminaalissa jo puolessa tunnissa – eli jäi vielä aikaa shoppailuunkin :)
Nykissä otimme suoraan taksin hotellillemme, sillä väsymys alkoi jo painaa – aikaerosta puhumattakaan. Ei ollut puhettakaan, että illalla olisi enää lähdetty katselemaan kaupunkia.
Tiistaina Nykissä paistoi aurinko, ja päivä oli täydellinen turistille. Kävimme Manhattanin eteläkärjessä ihmettelemässä Battery Parkia, josta tuli ihania valokuvia! Kävelimme South Street Seaportille ihmettelemään laivoja ja jonottamaan TKTS:n lippuluukulle. Oopperan kummitukseen tai Mamma Miaan ei ollut enää lippuja, joten noudatimme edessä jonottavan mamman suosituksia ja otimme 60 taalaa kappaleelta maksaneet liput Speed the Plow –näytelmään. Ennen näytelmää käveltiin myös Brooklyn Bridgen yli Hudson –joen toiselle puolelle kuvaamaan Manhattania sekä käytiin ihmettelemässä Empire State Buildingia, johon päästiin yllättävän pienellä (15 min) jonotuksella.
Näytelmä oli varsin mainio, tosin siinä esiintyi vain 3 näyttelijää. Tunnetuin heistä on ehkä William H. Macy, joka on tehnyt esim. miespääroolin Cohenin veljesten Fargossa. Aikaero tainnutti meikäläisen melko tehokkaasti pimeään teatteriin, mutta sain sentään nautittua parhaasta koskaan näkemästäni näyttelytyötä sekä upeasta lavastuksesta! Normaalisti en kiinnitä lainkaan huomiota lavasteisiin, mutta tuolla oli pakko: näyttämö ei ollut näyttämö, joka oli lavastettu huoneeksi, vaan se oli selkeä huone. Kun kohtaus vaihtui päähenkilön kodiksi, lavaste pyörähti ympäri, ja tilalle tuli hieno luksusasunto, ei näyttämöä joka on lavastettu asunnoksi parilla sohvalla. Vaikea selittää visuaalista kokemusta, tuo oli minusta kuitenkin ehkä parasta koko näytelmässä, vaikka varsinainen dialogikin oli todella nokkelaa :)
Keskiviikkona keli oli kylmää tihkusadetta, joka ei paljoa houkutellut ulkoilemaan. Käytiin syömässä sushi –ateria, joka oli varmasti reissun terveellisintä ruokaa kaikkien mössöhampurilaisten ja subway –patonkien rinnalla. Amerikkalainen ruokakulttuuri ei siis tehnyt vaikutusta. Matkailijan oli todella vaikeaa löytää mitään järkevää syötävää (Manhattanilla nyt sentään vähän helpommin kuin Floridassa), joten useimmiten tuli syötyä juuri patonkeja ja hampurilaisia. Jopa Mäkkäri-hampparit ovat Suomessa parempia kuin Jenkeissä – täällä niiden välissä on sentään edes salaattia, amerikkalaisen hampurilaisen kanssa sai olla onnellinen jos sai siivun juustoa pihvien ja kumisämpylän väliin… Kävimme testaamassa jenkkimäkkiä Times Squaren McDonaldissa, ja olimme ravintolan noin 40 asiakkaasta ainoat valkoihoiset. Tai saattoi siellä olla yksi meidän lisäksemme. Oli aika mielenkiintoinen kokemus, havaitsi todellakin olevansa valkoista vähemmistöä…
Sateisesta tihkusta johtuen emme juuri kävelleet, vaan ajelimme metron päivälipuilla tavaratalojen väliä ja päädyimme lopulta kuvaamaan pimenevää Times Squarea. Tulipahan ainakin hassuja kuvia ihmisistä sateenvarjojensa kanssa.
Torstaiaamuna oli aikainen herätys, sillä lento lähti jo kuudelta kohti Miamia. Kesken lennon kapteeni kuulutti yhtäkkiä: ”Voi olla, ettemme sääolosuhteiden takia pääsekään Miamiin, tai sitten voi olla, että olemme 1,5 h myöhässä (3 h lento). Tai sitten menemmekin Atlantaan ja olemme sieltä 1,5 h myöhässä. Tai sitten ei”. Todella luottamusta herättävää. Koko lennon aikana matkustajille tarjottiin ainoastaan mukillinen tuoremehua, itse olisi saanut ostaa siihen keksin kaveriksi 3 tai 4 dollarilla, keksistä riippuen. Muuta ei ollut tarjolla edes rahaa vastaan – paitsi viinaa tietysti. Voisin melkein laittaa American Airlinesin boikottiin…
Miamista saatiin allemme Chrysler Sebring, jolla oli vain 4000 mailia mittarissaan. En ollut aiemmin ajanut montaakaan metriä automaattivaihteisella autolla, saati sitten avoautolla, mutta hyvin tuo sujui siitä huolimatta, kiitos kotoa mukaan otetun TomTomin. 5 h ajon jälkeen pääsimme Orlandoon, jossa majoituimme reissun edullisimpaan hotelliin, alle 50 euroa yöltä. Hotellihuone oli myös suurin koko reissun aikana. Iltapalahamurilaisella hotellin baarissa mies tosin taisi saada vatsapöpön, joka aiheutti sen, että hän kiersi seuraavana päivänä enemmän Disneylandin vessoja kuin huvipuistolaitteita.
Hotellin aulassa myytiin lippuja huvipuistoihin. Ostaessamme kerralla 2 aikuisen liput 3 eri puistoon (Disneyn Magic Kindom, Universal Studios sekä Kennedy Space Center) saimme 100 dollaria alennusta kun lupauduimme kuuntelemaan Sheraton –hotelliketjun asiakasomistajuusinfon. Info kesti kuljetuksineen 3 tuntia ja sisälsi aamupalat, mutta sen suurin anti oli oikeastaan amerikkalaisen markkinointikulttuurin tehokkuuden ihailu. Voisin kuljettaa Suomesta muutaman markkinoinnin opiskelijan/opettajan/proffan ottamaan oppia tuolta.
Disneyssä odotin eniten Space Mountain –vuoristorataa, joka kuitenkin oli pettymys Pariisin vastaavaan verrattuna. Pariisin laite on Space Mountain 2, ja siinä on muutama melkoinen päivitys vanhaan verrattuna. Seuraavana päivänä Universalilla pettymykseni korvaantui testatessamme Revenge of the Mummy –vuoristorataa, joka pitää tällä hetkellä ykköstilaa huvipuistolaite-rankingissani. Muumion vuoristorata oli rakennettu ”pyramidin” sisään, ja siellä oli itse ajelun lisäksi ihailtavana todella hienoja muumio –robotteja sekä pelottavia pyroefektejä, puhumattakaan päälle kaatuvista seinistä ja jumittuvista vaunuista… Universalilla muuten reput piti jättää lokerikkoihin, jotka lukittiin antamalla sormenjälkitunniste. Uskoni sormenjälkitunnistukseen ei vakuuttunut vieläkään, sillä yllättäen meidän reppumme jäi jumiin, kun laite ei tunnistanut miehen sormea enää reppua noudettaessa… Vieressä oli toinen pariskunta, jolla oli sama ongelma.
Varsinaisesti huvipuistona tykkäsimme enemmän Universalista, oli selvästi aikuisempaan makuun kuin Disneyn Magic Kindom. Toisaalta Disneyn Epcot –puistoa kehuttiin kovin, pitänee testata se joskus toiste :)
Kolmantena päivänä ajoimme 2 h matkan rannikolle Kennedy Space Centeriin. Miehen silmät syttyivät tuikkimaan kun hän näki ensimmäiset raketit – ei tarvinnut kysyäkään oliko tämä kivempi kuin Disney tai Universal. Avaruuskeskus oli oikea pikkupojan unelmapaikka: ulkonäyttelyssä oli esillä jenkkien avaruushistorian eri raketteja, ja sisätiloissa eri videoesityksiä ja prototyyppejä. Bussikiertoajelu vei meidät avaruusalusten kokoamisrakennuksen ympäri ihmettelemään sukkuloiden ja rakettien laukaisualustaa. Kaikki amerikkalaisten miehitettyjen avaruuslentojen laukaisut on lähetetty tuolta, leffoissa tuttua Houstonia käytetään kaiketi lentojen ohjaamiseen tms.
Illaksi ajoimme vielä Miamiin espanjalaisten miehittämään hotelliin (olimme ainoat valkoiset ja ei espanjaa-puhuvat koko hotellissa) valmistautumaan seuraavan aamun risteilyyn.
Itse risteily oli mahtava, suosittelen lämpimästi! Hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdallaan, sillä parvekkeellisen hytin lisäksi matka sisälti kaiken ruoan, jota laivalla onnistui suuhunsa laittamaan, pizzasta sushiin ja ala carteen. Päivällispöydässä tarjoilija puhutteli nimeltä, ja ruoka valittiin päivittäin vaihtuvasta menusta. Listalla oli vaihtoehtoja hummerista etanoihin ja peruspihveihin, joten vaihtelua riitti – ja jollei nälkä olisi lähtenyt, niin annoksia tai vaihtoehtoja sai tilata niin monta kuin halusi. Minä menetin sydämeni laivan chocolate melting cake:lle, joka tarjottiin vaniljajäätelön kanssa. Sulaa tummaa suklaata vähän mutakakun tyyliin, nam!
Hyttimme oli 9. kerroksessa heti aurinkokannen vieressä. Etukäteen vähän pelotti, että kuuluuko aurinkokannen ja uima-altaiden meteli hyttiimme, mutta ei kuulunut inaustakaan. Laivalla oli kuulemma 400 lasta, mutta laivan nuorisokerho onnistui pitämään muksut hiljaisena oman ohjelmansa parista, joten edes uima-altaissa riehuvista kymmenvuotiaista ei ollut riesaa. Toki laivan takana olisi ollut ”Adults only” –uima-allasalue allasbaareineen, mutta siellä hengasimme lähinnä sen takia, että pääalueella oli aina musiikki kovalla tai jotain ohjelmaa menossa.
Laiva pysähtyi kolmessa satamassa: Nassaussa Bahamalla, yksityisellä uimarannalla Half Moon Cayllä sekä Turks and Caicos –saarille kuuluvalla Crand Turkilla. Nassaussa kävimme sukeltamassa etukäteen varatulla sukellusretkellä. Alkuun en meinannut uskaltaa, sillä edellisestä kerrasta oli liian kauan, mutta toisella kerralla onnistui jo paremmin. Ja kun nousi lopulta takaisin veneeseen, tuntui että homma loppui ihan kesken. Vesi oli ihanan turkoosia, ja näkyvyys hyvä. Pohjassa ihmettelimme muutamaa kalaa, korallia sekä pienen lentokoneen romua, joka toimi nyt kalojen kotina.
Half moon caylla ei ollut muuta tekemistä kuin maata aurinkotuolissa lukemassa kirjaa. Toki olisi voinut vuokrata katamaraanin tai polkuveneen tai lähteä ratsastamaan, mutta emme jaksaneet pohtia näitä etukäteen, joten kirjan lukeminen teki oikein hyvää – paitsi ihon kannalta. Aurinkorasvan suojakerroin 30 ei tepsinyt lainkaan, vaan alle 2 tunnin jälkeen iho punoitti kuin viimeistä päivää – vaikka olin lisännytkin rasvaa moneen kertaan.
Grand Turkilla teimme vähän shoppailuja ja istuimme kuuluisassa Margaritaville –baarissa juomassa Pinacoladaa. Toinen reissun suosikkijuoma oli Mohito, molemmat täysin uusia tuttavuuksia minulle. Baarissa oli jenkkileffoista tuttu spring break –kännäysmeininki meneillään, ja sitä oli varsin mielenkiintoista seurata. Tyttöjä pikku bikineissään, poikia pullistelemassa hauiksiaan punnerruskilpailuissa, ja kaiken kruunasivat uima-altaaseen tarjoiltavat drinkit erikoismuovimukeista. Itse allas puolestaan oli max 1 m syvä, jotta drinkkien siemailu ei kävisi liian hankalaksi…
Laivaristeilyn jälkeen meillä oli vielä 1,5 vuorokautta aikaa käydä Floridan eteläkärjessä Key Westissä ihailemassa kuuluisaa auringonlaskua. Matka Key Westiin oli hieno, pientä saarijonoa/riuttaa pitkin 5 h ajo, kun molemmin puolin autoa näkyi vihreää viidakkoa, valkeaa hiekkaa ja turkoosia vettä. Itse Key West oli kaunis merirosvomaineella ratsastava pitsihuvilapuutalokaupunki, johon voisin hyvin kuvitella tulevani aikanaan viettämään eläkepäiviäni, mikäli saari ei ole vajonnut mereen napajäätiköiden sulaessa :)
Kotimatka Key Westistä Lappeenrantaan kesti lähes 35 tuntia, ja kun lisätään tuohon vielä aikaeron aiheuttama väsymys, olen vieläkin melko rikki matkustamisesta. Mannerten välinen lento oli myös harvinaisen epämiellyttävä: ensin oli turbulenssia niin, että viinipulloistaan sai pitää kaksin käsin kiinni, ja lopulta koneen lämpötila nousi niin kuumaksi, ettei nukkumisesta tullut mitään, ja ilma oli niin kuivaa ja ohutta, että hengityskin alkoi olla jo hankalaa. Olin keskipenkillä ja pompin vähän väliä miehen yli hakemaan juotavaa – sillä aamuyön tunteina lentoemotkaan eivät tarjoilleet vettä. Loppuvaiheessa lentoa eräs stuerteista kysyi minulta alanko olla jo hengissä – oli katsonut tuntia aiemmin, että näytän siltä että pyörryn minä hetkenä hyvänsä. Ei tainnut olla kovin kaukanakaan.
Lontoossa 6 h vaihdon aikana sain sentään nukuttua pari tuntia intialaisille ja matkustusrajoitteisille varatussa loungessa, ja lopulta jaksoin shoppailla vielä viime hetken viinaksia. Yllättävän paljon tuli kuskattua alkoholia Suomeen, ihan kuin sitä ei häistä olisi jäänyt jo riittävästi…
Kokonaisuutenaan matka oli ihana, rasittava ja aivan meidän näköinen, eli ainoana miinuksina kiire (meille hyvin tyypillistä), miehen mahatauti ja epämukava lento.
Kirjoitin muualle nettiin matkakertomuksen 2 viikon reissusta New Yorkiin, Floridaan ja Karibialle, joten laitanpa sen samantien tännekin, jos tänne vielä joku eksyy.
Häämatkakohteenamme oli alunperin Israelin Eilat, joka vaihtui vain kuukautta ennen häitä Yhdysvalloiksi, New Yorkiin ja Floridaan sekä Karibianristeilyyn.
Menomatkalla suurin pultti tuli otettua Helsingin päässä: aikataulustressaajana meinasin hieman hermostua, sillä sulhon vanhemmat olivat ystävällisesti luvanneet heittää meidät lentokentälle, mutta lähtivät vasta töistä tasan 2 h ennen lennon lähtöä, eli me pääsimme kentälle vain 1,5 h ennen. Netti- check-in ei myöskään ollut käytössä, joten olin oikeasti hermona. Onneksi kentällä ei ollut ruuhkaa, joten pääsimme suoraan turvatarkastuksiin.
Toinen etukäteen jännittänyt seikka oli reilun 1,5 tunnin vaihtoaika Heathrown kentällä, joka sisälsi vielä terminaalin vaihdon. Sielläkin kaikki meni näppärästi, ja olimme uudessa 5. terminaalissa jo puolessa tunnissa – eli jäi vielä aikaa shoppailuunkin :)
Nykissä otimme suoraan taksin hotellillemme, sillä väsymys alkoi jo painaa – aikaerosta puhumattakaan. Ei ollut puhettakaan, että illalla olisi enää lähdetty katselemaan kaupunkia.
Tiistaina Nykissä paistoi aurinko, ja päivä oli täydellinen turistille. Kävimme Manhattanin eteläkärjessä ihmettelemässä Battery Parkia, josta tuli ihania valokuvia! Kävelimme South Street Seaportille ihmettelemään laivoja ja jonottamaan TKTS:n lippuluukulle. Oopperan kummitukseen tai Mamma Miaan ei ollut enää lippuja, joten noudatimme edessä jonottavan mamman suosituksia ja otimme 60 taalaa kappaleelta maksaneet liput Speed the Plow –näytelmään. Ennen näytelmää käveltiin myös Brooklyn Bridgen yli Hudson –joen toiselle puolelle kuvaamaan Manhattania sekä käytiin ihmettelemässä Empire State Buildingia, johon päästiin yllättävän pienellä (15 min) jonotuksella.
Näytelmä oli varsin mainio, tosin siinä esiintyi vain 3 näyttelijää. Tunnetuin heistä on ehkä William H. Macy, joka on tehnyt esim. miespääroolin Cohenin veljesten Fargossa. Aikaero tainnutti meikäläisen melko tehokkaasti pimeään teatteriin, mutta sain sentään nautittua parhaasta koskaan näkemästäni näyttelytyötä sekä upeasta lavastuksesta! Normaalisti en kiinnitä lainkaan huomiota lavasteisiin, mutta tuolla oli pakko: näyttämö ei ollut näyttämö, joka oli lavastettu huoneeksi, vaan se oli selkeä huone. Kun kohtaus vaihtui päähenkilön kodiksi, lavaste pyörähti ympäri, ja tilalle tuli hieno luksusasunto, ei näyttämöä joka on lavastettu asunnoksi parilla sohvalla. Vaikea selittää visuaalista kokemusta, tuo oli minusta kuitenkin ehkä parasta koko näytelmässä, vaikka varsinainen dialogikin oli todella nokkelaa :)
Keskiviikkona keli oli kylmää tihkusadetta, joka ei paljoa houkutellut ulkoilemaan. Käytiin syömässä sushi –ateria, joka oli varmasti reissun terveellisintä ruokaa kaikkien mössöhampurilaisten ja subway –patonkien rinnalla. Amerikkalainen ruokakulttuuri ei siis tehnyt vaikutusta. Matkailijan oli todella vaikeaa löytää mitään järkevää syötävää (Manhattanilla nyt sentään vähän helpommin kuin Floridassa), joten useimmiten tuli syötyä juuri patonkeja ja hampurilaisia. Jopa Mäkkäri-hampparit ovat Suomessa parempia kuin Jenkeissä – täällä niiden välissä on sentään edes salaattia, amerikkalaisen hampurilaisen kanssa sai olla onnellinen jos sai siivun juustoa pihvien ja kumisämpylän väliin… Kävimme testaamassa jenkkimäkkiä Times Squaren McDonaldissa, ja olimme ravintolan noin 40 asiakkaasta ainoat valkoihoiset. Tai saattoi siellä olla yksi meidän lisäksemme. Oli aika mielenkiintoinen kokemus, havaitsi todellakin olevansa valkoista vähemmistöä…
Sateisesta tihkusta johtuen emme juuri kävelleet, vaan ajelimme metron päivälipuilla tavaratalojen väliä ja päädyimme lopulta kuvaamaan pimenevää Times Squarea. Tulipahan ainakin hassuja kuvia ihmisistä sateenvarjojensa kanssa.
Torstaiaamuna oli aikainen herätys, sillä lento lähti jo kuudelta kohti Miamia. Kesken lennon kapteeni kuulutti yhtäkkiä: ”Voi olla, ettemme sääolosuhteiden takia pääsekään Miamiin, tai sitten voi olla, että olemme 1,5 h myöhässä (3 h lento). Tai sitten menemmekin Atlantaan ja olemme sieltä 1,5 h myöhässä. Tai sitten ei”. Todella luottamusta herättävää. Koko lennon aikana matkustajille tarjottiin ainoastaan mukillinen tuoremehua, itse olisi saanut ostaa siihen keksin kaveriksi 3 tai 4 dollarilla, keksistä riippuen. Muuta ei ollut tarjolla edes rahaa vastaan – paitsi viinaa tietysti. Voisin melkein laittaa American Airlinesin boikottiin…
Miamista saatiin allemme Chrysler Sebring, jolla oli vain 4000 mailia mittarissaan. En ollut aiemmin ajanut montaakaan metriä automaattivaihteisella autolla, saati sitten avoautolla, mutta hyvin tuo sujui siitä huolimatta, kiitos kotoa mukaan otetun TomTomin. 5 h ajon jälkeen pääsimme Orlandoon, jossa majoituimme reissun edullisimpaan hotelliin, alle 50 euroa yöltä. Hotellihuone oli myös suurin koko reissun aikana. Iltapalahamurilaisella hotellin baarissa mies tosin taisi saada vatsapöpön, joka aiheutti sen, että hän kiersi seuraavana päivänä enemmän Disneylandin vessoja kuin huvipuistolaitteita.
Hotellin aulassa myytiin lippuja huvipuistoihin. Ostaessamme kerralla 2 aikuisen liput 3 eri puistoon (Disneyn Magic Kindom, Universal Studios sekä Kennedy Space Center) saimme 100 dollaria alennusta kun lupauduimme kuuntelemaan Sheraton –hotelliketjun asiakasomistajuusinfon. Info kesti kuljetuksineen 3 tuntia ja sisälsi aamupalat, mutta sen suurin anti oli oikeastaan amerikkalaisen markkinointikulttuurin tehokkuuden ihailu. Voisin kuljettaa Suomesta muutaman markkinoinnin opiskelijan/opettajan/proffan ottamaan oppia tuolta.
Disneyssä odotin eniten Space Mountain –vuoristorataa, joka kuitenkin oli pettymys Pariisin vastaavaan verrattuna. Pariisin laite on Space Mountain 2, ja siinä on muutama melkoinen päivitys vanhaan verrattuna. Seuraavana päivänä Universalilla pettymykseni korvaantui testatessamme Revenge of the Mummy –vuoristorataa, joka pitää tällä hetkellä ykköstilaa huvipuistolaite-rankingissani. Muumion vuoristorata oli rakennettu ”pyramidin” sisään, ja siellä oli itse ajelun lisäksi ihailtavana todella hienoja muumio –robotteja sekä pelottavia pyroefektejä, puhumattakaan päälle kaatuvista seinistä ja jumittuvista vaunuista… Universalilla muuten reput piti jättää lokerikkoihin, jotka lukittiin antamalla sormenjälkitunniste. Uskoni sormenjälkitunnistukseen ei vakuuttunut vieläkään, sillä yllättäen meidän reppumme jäi jumiin, kun laite ei tunnistanut miehen sormea enää reppua noudettaessa… Vieressä oli toinen pariskunta, jolla oli sama ongelma.
Varsinaisesti huvipuistona tykkäsimme enemmän Universalista, oli selvästi aikuisempaan makuun kuin Disneyn Magic Kindom. Toisaalta Disneyn Epcot –puistoa kehuttiin kovin, pitänee testata se joskus toiste :)
Kolmantena päivänä ajoimme 2 h matkan rannikolle Kennedy Space Centeriin. Miehen silmät syttyivät tuikkimaan kun hän näki ensimmäiset raketit – ei tarvinnut kysyäkään oliko tämä kivempi kuin Disney tai Universal. Avaruuskeskus oli oikea pikkupojan unelmapaikka: ulkonäyttelyssä oli esillä jenkkien avaruushistorian eri raketteja, ja sisätiloissa eri videoesityksiä ja prototyyppejä. Bussikiertoajelu vei meidät avaruusalusten kokoamisrakennuksen ympäri ihmettelemään sukkuloiden ja rakettien laukaisualustaa. Kaikki amerikkalaisten miehitettyjen avaruuslentojen laukaisut on lähetetty tuolta, leffoissa tuttua Houstonia käytetään kaiketi lentojen ohjaamiseen tms.
Illaksi ajoimme vielä Miamiin espanjalaisten miehittämään hotelliin (olimme ainoat valkoiset ja ei espanjaa-puhuvat koko hotellissa) valmistautumaan seuraavan aamun risteilyyn.
Itse risteily oli mahtava, suosittelen lämpimästi! Hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdallaan, sillä parvekkeellisen hytin lisäksi matka sisälti kaiken ruoan, jota laivalla onnistui suuhunsa laittamaan, pizzasta sushiin ja ala carteen. Päivällispöydässä tarjoilija puhutteli nimeltä, ja ruoka valittiin päivittäin vaihtuvasta menusta. Listalla oli vaihtoehtoja hummerista etanoihin ja peruspihveihin, joten vaihtelua riitti – ja jollei nälkä olisi lähtenyt, niin annoksia tai vaihtoehtoja sai tilata niin monta kuin halusi. Minä menetin sydämeni laivan chocolate melting cake:lle, joka tarjottiin vaniljajäätelön kanssa. Sulaa tummaa suklaata vähän mutakakun tyyliin, nam!
Hyttimme oli 9. kerroksessa heti aurinkokannen vieressä. Etukäteen vähän pelotti, että kuuluuko aurinkokannen ja uima-altaiden meteli hyttiimme, mutta ei kuulunut inaustakaan. Laivalla oli kuulemma 400 lasta, mutta laivan nuorisokerho onnistui pitämään muksut hiljaisena oman ohjelmansa parista, joten edes uima-altaissa riehuvista kymmenvuotiaista ei ollut riesaa. Toki laivan takana olisi ollut ”Adults only” –uima-allasalue allasbaareineen, mutta siellä hengasimme lähinnä sen takia, että pääalueella oli aina musiikki kovalla tai jotain ohjelmaa menossa.
Laiva pysähtyi kolmessa satamassa: Nassaussa Bahamalla, yksityisellä uimarannalla Half Moon Cayllä sekä Turks and Caicos –saarille kuuluvalla Crand Turkilla. Nassaussa kävimme sukeltamassa etukäteen varatulla sukellusretkellä. Alkuun en meinannut uskaltaa, sillä edellisestä kerrasta oli liian kauan, mutta toisella kerralla onnistui jo paremmin. Ja kun nousi lopulta takaisin veneeseen, tuntui että homma loppui ihan kesken. Vesi oli ihanan turkoosia, ja näkyvyys hyvä. Pohjassa ihmettelimme muutamaa kalaa, korallia sekä pienen lentokoneen romua, joka toimi nyt kalojen kotina.
Half moon caylla ei ollut muuta tekemistä kuin maata aurinkotuolissa lukemassa kirjaa. Toki olisi voinut vuokrata katamaraanin tai polkuveneen tai lähteä ratsastamaan, mutta emme jaksaneet pohtia näitä etukäteen, joten kirjan lukeminen teki oikein hyvää – paitsi ihon kannalta. Aurinkorasvan suojakerroin 30 ei tepsinyt lainkaan, vaan alle 2 tunnin jälkeen iho punoitti kuin viimeistä päivää – vaikka olin lisännytkin rasvaa moneen kertaan.
Grand Turkilla teimme vähän shoppailuja ja istuimme kuuluisassa Margaritaville –baarissa juomassa Pinacoladaa. Toinen reissun suosikkijuoma oli Mohito, molemmat täysin uusia tuttavuuksia minulle. Baarissa oli jenkkileffoista tuttu spring break –kännäysmeininki meneillään, ja sitä oli varsin mielenkiintoista seurata. Tyttöjä pikku bikineissään, poikia pullistelemassa hauiksiaan punnerruskilpailuissa, ja kaiken kruunasivat uima-altaaseen tarjoiltavat drinkit erikoismuovimukeista. Itse allas puolestaan oli max 1 m syvä, jotta drinkkien siemailu ei kävisi liian hankalaksi…
Laivaristeilyn jälkeen meillä oli vielä 1,5 vuorokautta aikaa käydä Floridan eteläkärjessä Key Westissä ihailemassa kuuluisaa auringonlaskua. Matka Key Westiin oli hieno, pientä saarijonoa/riuttaa pitkin 5 h ajo, kun molemmin puolin autoa näkyi vihreää viidakkoa, valkeaa hiekkaa ja turkoosia vettä. Itse Key West oli kaunis merirosvomaineella ratsastava pitsihuvilapuutalokaupunki, johon voisin hyvin kuvitella tulevani aikanaan viettämään eläkepäiviäni, mikäli saari ei ole vajonnut mereen napajäätiköiden sulaessa :)
Kotimatka Key Westistä Lappeenrantaan kesti lähes 35 tuntia, ja kun lisätään tuohon vielä aikaeron aiheuttama väsymys, olen vieläkin melko rikki matkustamisesta. Mannerten välinen lento oli myös harvinaisen epämiellyttävä: ensin oli turbulenssia niin, että viinipulloistaan sai pitää kaksin käsin kiinni, ja lopulta koneen lämpötila nousi niin kuumaksi, ettei nukkumisesta tullut mitään, ja ilma oli niin kuivaa ja ohutta, että hengityskin alkoi olla jo hankalaa. Olin keskipenkillä ja pompin vähän väliä miehen yli hakemaan juotavaa – sillä aamuyön tunteina lentoemotkaan eivät tarjoilleet vettä. Loppuvaiheessa lentoa eräs stuerteista kysyi minulta alanko olla jo hengissä – oli katsonut tuntia aiemmin, että näytän siltä että pyörryn minä hetkenä hyvänsä. Ei tainnut olla kovin kaukanakaan.
Lontoossa 6 h vaihdon aikana sain sentään nukuttua pari tuntia intialaisille ja matkustusrajoitteisille varatussa loungessa, ja lopulta jaksoin shoppailla vielä viime hetken viinaksia. Yllättävän paljon tuli kuskattua alkoholia Suomeen, ihan kuin sitä ei häistä olisi jäänyt jo riittävästi…
Kokonaisuutenaan matka oli ihana, rasittava ja aivan meidän näköinen, eli ainoana miinuksina kiire (meille hyvin tyypillistä), miehen mahatauti ja epämukava lento.
