Risteilyelämää

Kännykällä bloggaaminen osoittautui oletettua vaikeammalsi. Pitkin reissua on tullut monia hyviä kirjoitusaiheita mieleen, mutta ne on pitänyt kyhätä vain kännykkään muistiinpanoiksi ja yrittää kirjoittaa ne auki paremmalla ajalla. Tämänkin joutui lähettämään kännykästä sähköpostiin ja kopioimaan sieltä blogiin.

Yksi tälläisistä asioista on risteilyaluksen työyhteisö. Explorer of the seas -aluksella on 3000 matkustajaa ja 1000 hengen miehistö. Miehistö koostuu 65 eri kansallisuuden edustajasta, mukana on kai joku suomalainenkin konemies. Aluksen kapteeni on 36-vuotias nirjalainen Henrik. Kapteenin rooli näkyy matkustajille lähinnä pari kertaa päivässä tulevissa kuulutuksissa, joissa kerrotaan mm. säätiedotus. Lisäksi pari kertaa viikossa matkustajilla oli mahdollisuus poseerata kapteenin kanssa virallisissa valokuvissa.
Kapteenia enemmän matkustajiin vaikuttavat lähinnä lämpimän ilmanalan saarivaltioista kotoisin olevat hyttipalvelijat ja tarjoiluhenkilökunta. erityisesti Filippiinit ja Indonesia ovat hyvin edustettuina. hyttipalvelija käy läpi jokaisen hytin 2 kertaa päivässä - petaa sängyn aamulla päiväkuntoon ja illalla yökuntoon. Pyyhkeet vaihdetaan päivittäin, vaikka seinällä on lappu, jossa sanotaan että vain lattialla lojuvat pyyhkeet vaihdetaan. hytin päivittäiseen hoitoon kuuluu myös imurointi ja pyyhe-eläinten taittelu. yksi hyttipalvelija hoitaa noin 15 hyttiä.
Ravintolasta ja tarjoilijasta riippuen matkustaja saa tuntea kuulevansa kultapossukerhoon. Tarjoilijoilla on nimikkopöytänsä, ja tavoitteena on, että he oppivat omien pöytiensä asiakkaat nimeltä ja juomatoivomuksilta ensimmäisenä iltana. Juomia ja leipiä varten on erillinen aputarjoilija, ja koko ravintolatasosta vastaa erikseen päätarjoilija.

Lisäksi miehistöön kuuluu teknistä henkilökuntaa, aktiviteettiohjaajia, baarimikkoja, taxfreemyyjiä, bingoemäntiä, ammattiluistelijoita, -tanssijoita, muusikoita ja muita esiintyjiä aina taikuriin asti. Esillä olevista hahmoista eniten huomiota kerää risteilynjohtaja, cruise director. Meillä kävi tuuri saada risteilyllemme Royal Caribbeanin tunnetuin britti, Richard Spacey. Herran ympärillä pyörii jo melkoinen henkilökultti ja fanitus, ja pikkuhiljaa alan ymmärtää miksi. Spacey veti risteilyisännän roolin lisäksi loistavan standup -koomikon 24/7 roolia Jim Carrey -tyylisine koreografioineen.

Jokaisen matkustajan oletetaan maksavan noin 100 euron suuruinen juomaraha risteilyn viimeisenä iltana. Laivatyhtiöllä on ohjeistus kuinka summan pitäisi jakautua eri henkilöjen kesken. Pikaisen summaamisen jälkeen tulimme tulokseen, että jos/kun tarjoilijoiden ja hyttipalvelijan palkka koostuu lähes pelkästään juomarahoista, ja oletetaan kaikkien maksavan esitetyt summat, filippiiniläisen tarjoilijamme ja indonesialaisen hyttipalvelijamme kuukausipalkka on 3000-3500 USD, josta veroja tuskin maksetaan minnekään. En kadehdi heiltä tulotasoa, sillä työ on rankkaa, eikä vapaapäiviä ole 6 kuukauteen. Työpäivät venyvät helposti 12-tuntisiksi. Mielenkiintoista olisi tietää kuinka pitkillä (ja minkä hintaisilla) sopimuksilla risteilynjohtaja ja päällystö ovat.

Sinivalkoiset siivet lennättivät meidät Atlanttin yli. Koneessa oli harvinaisen hyvin jalkatilaa, eikä kipeäkään polvi krampannut. Pari penkkiriviä meitä taaempana istunut rymyseurue viihdytti puolta koneellista siihen asti kunnes yksi herroista sammui lattialle ja oksensi päällensä. Harvinaista asiassa oli, että kyseessä ei ollutt suomalainen, vaan virolainen herrasmies.
Liki 9 tunnin lennon jälkeen saimme jonottaa kaksi tuntia passitarkastuksessa.

Tämän jälkeen keksimme vielä loistoidean lähteä suunnistamaan kohti hotelliamme julkisilla. Vasta lähempänä ottaisimme taksin... Taisimme olla ainoat valkoihoiset metrossa. Metroasemillakin erotuimme joukosta siinä määrin, että melkein olisi voinut pelottaa. Aaltopeltiset asemarakennukset ja tummaihoisten poliisien huima määrä eivät myöskään herättäneet luottamusta.

Kun lopulta pääsimme taksiin yli 2 tunnin metroseikkailun ja ihmettelyn jålkeen, saimme taksikuskin, joka osasi muutaman sanan suomea! taijikistalainen isäntä oli asunut puoli vuotta Suomessa ja ollut Nokian renkailla työharjottelussa.



Hotellimme löytyi Staten Islandilta lähes pimeänä. noh, ainakaan ei ollut ylibuukattu. Huone on pieni ja siisti. Sänky puolestaan on valtava, tyyöyjä tsiljoona, mutta peittoja vain yksi. Ensimmäistä kertaa ikinä nukuimme saman peiton alla sopuisasti ilman peittorosvousta. 

Biologinen kello ja kurniva vatsa herättivät aamuneljältä. Hotellin aamupala tarjosi satenkaarenkirjavia muroja, vohveleita, paahtoleipää, jugurttia, munakokkelia ja jauhelihapihvejä styroks -astioilta nautittuna. Toisaalta nälkäkin oli niin mittava, että kasvisten ja posliiniastioiden puuttuminen ei paljoa haitannut.

Nyt pikapikainen tunnin shoppailukierros Jersey Gardens -Outletissa, jonka jälkeen suunnistus kohti laivasatamaa.

Matkailu avartaa

Terveisiä Venäjältä!
Istun hotellihuoneessa pienessä 160 000 asukkaan kyläpahasessa, jossa ei ole muuta tekemistä kuin neuloa sukkia ja surffata netissä - jos hyvä tuuri käy ja netti sattuu toimimaan. Kaupunki on fyysisesti vain 60 km päässä Moskovasta, mutta käytännössä matka vie 2-4 tuntia ruuhkasta riippuen. Henkinen etäisyys on sitäkin enemmän.

Finnair lennätti minut tänne, ja tehtaan auto kävi noutamassa lentokentältä. 3 päivää ihmettelemme tuotantolaitoksen toimintaa, sitten lennetään takaisin. Venäläisessä tuotannossa riittääkin ihmettelemistä, ja byrokratia on omaa luokkaansa. Kävimme tänään osastolla, joka työllistää 180 koneenhoitajaa/hitsaria/duunaria. Tutkimme papereita nippu toisensa perään ja kyselimme viisaita. Mitä tuo numeroyhdistelmä tarkoittaa, miksi olette uusineet tuon koneen?

Vaikka olen tottunut liikkumaan maailmalla oudoissakin paikoissa yksinkin, täällä tiimimme lähtee yhdessä jopa kauppaan. Eilen tein poikkeuksen ja kävelin hotellilta 100 m päässä olevaan ruokakauppaan yksin. Tulkkimme meinasi lähteä mukaan varmistamaan että selviän reissusta. En kuitenkaan jaksanut odottaa että hän kävisi vaihtamassa vaatteet hotellilla, joten päätin ottaa riskin. Selvisin hengissä.

Tehtaalla päiväämme kuuluu lounastaminen isäntiemme kanssa. Ruoka on taiteellisesti aseteltu kulhoihin ja noudattaa aina samaa kaavaa: alkupala (yleensä aladobia) ja -salaatti odottavat meitä pöydässä koristeellisesti leikattujen ja aseteltujen hedelmävatien ja pullapinojen kera. Ne tuhottuamme valkeisiin jättimäisiin labratakkeihin ja pitsihilkkoihin (=muovisiin kakkupapereihin, jotka on niitattu klemmareilla kasaan) pukeutunut tarjoilija vaihtaa salaattilautaset höyryävään keittolautaseen - yhden kerrallaan sitä mukaa kun seurueemme jäsenet saavat syödyksi. Kukaan ei odota, että vieruskaveri saisi ruokansa, vaan ruuan kimppuun hyökätään välittömästi. Keiton jälkeen vuorossa on pääruoka, joka on yleensä jonkin sortin leivitetty leike rasvaperunoiden kera. Jälkiruokana on kahvia ja jäätelöä. Kaikki ruoka tarjotaan kultareunaisilta lautasilta ja vesi kristallilaseista. Lautaset on asetettu muovisille pitsijäljitelmätableteille, samanlaisille kuin tarjoilijalla on päässänsä.

Kerran vierailun aikana käymme illalla ravintolassa syömässä, isäntäväen piikkiin tietysti. Kaupungissa on siis yksi kelvollinen ravintola. Todistetusti vain yksi, sillä eilen olimme siellä jo kolmatta kertaa vuoden sisään. Ravintola on aasialais-venäläinen fuusiokeittiö. Vodka virtaa, annokset on aseteltu koristeellisesti, ja listalla on erikoisuuksia marinoiduista jättikatkaravuista porsaan polvilumpioon. 

Ameriikan ihmemaassa

*edit* Valokuvia reissusta löytyy muuten TÄÄLTÄ.

Kirjoitin muualle nettiin matkakertomuksen 2 viikon reissusta New Yorkiin, Floridaan ja Karibialle, joten laitanpa sen samantien tännekin, jos tänne vielä joku eksyy.

Häämatkakohteenamme oli alunperin Israelin Eilat, joka vaihtui vain kuukautta ennen häitä Yhdysvalloiksi, New Yorkiin ja Floridaan sekä Karibianristeilyyn.

Menomatkalla suurin pultti tuli otettua Helsingin päässä: aikataulustressaajana meinasin hieman hermostua, sillä sulhon vanhemmat olivat ystävällisesti luvanneet heittää meidät lentokentälle, mutta lähtivät vasta töistä tasan 2 h ennen lennon lähtöä, eli me pääsimme kentälle vain 1,5 h ennen. Netti- check-in ei myöskään ollut käytössä, joten olin oikeasti hermona. Onneksi kentällä ei ollut ruuhkaa, joten pääsimme suoraan turvatarkastuksiin.

Toinen etukäteen jännittänyt seikka oli reilun 1,5 tunnin vaihtoaika Heathrown kentällä, joka sisälsi vielä terminaalin vaihdon. Sielläkin kaikki meni näppärästi, ja olimme uudessa 5. terminaalissa jo puolessa tunnissa – eli jäi vielä aikaa shoppailuunkin :)

Nykissä otimme suoraan taksin hotellillemme, sillä väsymys alkoi jo painaa – aikaerosta puhumattakaan. Ei ollut puhettakaan, että illalla olisi enää lähdetty katselemaan kaupunkia.

Tiistaina Nykissä paistoi aurinko, ja päivä oli täydellinen turistille. Kävimme Manhattanin eteläkärjessä ihmettelemässä Battery Parkia, josta tuli ihania valokuvia! Kävelimme South Street Seaportille ihmettelemään laivoja ja jonottamaan TKTS:n lippuluukulle. Oopperan kummitukseen tai Mamma Miaan ei ollut enää lippuja, joten noudatimme edessä jonottavan mamman suosituksia ja otimme 60 taalaa kappaleelta maksaneet liput Speed the Plow –näytelmään. Ennen näytelmää käveltiin myös Brooklyn Bridgen yli Hudson –joen toiselle puolelle kuvaamaan Manhattania sekä käytiin ihmettelemässä Empire State Buildingia, johon päästiin yllättävän pienellä (15 min) jonotuksella.

Näytelmä oli varsin mainio, tosin siinä esiintyi vain 3 näyttelijää. Tunnetuin heistä on ehkä William H. Macy, joka on tehnyt esim. miespääroolin Cohenin veljesten Fargossa. Aikaero tainnutti meikäläisen melko tehokkaasti pimeään teatteriin, mutta sain sentään nautittua parhaasta koskaan näkemästäni näyttelytyötä sekä upeasta lavastuksesta! Normaalisti en kiinnitä lainkaan huomiota lavasteisiin, mutta tuolla oli pakko: näyttämö ei ollut näyttämö, joka oli lavastettu huoneeksi, vaan se oli selkeä huone. Kun kohtaus vaihtui päähenkilön kodiksi, lavaste pyörähti ympäri, ja tilalle tuli hieno luksusasunto, ei näyttämöä joka on lavastettu asunnoksi parilla sohvalla. Vaikea selittää visuaalista kokemusta, tuo oli minusta kuitenkin ehkä parasta koko näytelmässä, vaikka varsinainen dialogikin oli todella nokkelaa :)

Keskiviikkona keli oli kylmää tihkusadetta, joka ei paljoa houkutellut ulkoilemaan. Käytiin syömässä sushi –ateria, joka oli varmasti reissun terveellisintä ruokaa kaikkien mössöhampurilaisten ja subway –patonkien rinnalla. Amerikkalainen ruokakulttuuri ei siis tehnyt vaikutusta. Matkailijan oli todella vaikeaa löytää mitään järkevää syötävää (Manhattanilla nyt sentään vähän helpommin kuin Floridassa), joten useimmiten tuli syötyä juuri patonkeja ja hampurilaisia. Jopa Mäkkäri-hampparit ovat Suomessa parempia kuin Jenkeissä – täällä niiden välissä on sentään edes salaattia, amerikkalaisen hampurilaisen kanssa sai olla onnellinen jos sai siivun juustoa pihvien ja kumisämpylän väliin… Kävimme testaamassa jenkkimäkkiä Times Squaren McDonaldissa, ja olimme ravintolan noin 40 asiakkaasta ainoat valkoihoiset. Tai saattoi siellä olla yksi meidän lisäksemme. Oli aika mielenkiintoinen kokemus, havaitsi todellakin olevansa valkoista vähemmistöä…

Sateisesta tihkusta johtuen emme juuri kävelleet, vaan ajelimme metron päivälipuilla tavaratalojen väliä ja päädyimme lopulta kuvaamaan pimenevää Times Squarea. Tulipahan ainakin hassuja kuvia ihmisistä sateenvarjojensa kanssa.

Torstaiaamuna oli aikainen herätys, sillä lento lähti jo kuudelta kohti Miamia. Kesken lennon kapteeni kuulutti yhtäkkiä: ”Voi olla, ettemme sääolosuhteiden takia pääsekään Miamiin, tai sitten voi olla, että olemme 1,5 h myöhässä (3 h lento). Tai sitten menemmekin Atlantaan ja olemme sieltä 1,5 h myöhässä. Tai sitten ei”. Todella luottamusta herättävää. Koko lennon aikana matkustajille tarjottiin ainoastaan mukillinen tuoremehua, itse olisi saanut ostaa siihen keksin kaveriksi 3 tai 4 dollarilla, keksistä riippuen. Muuta ei ollut tarjolla edes rahaa vastaan – paitsi viinaa tietysti. Voisin melkein laittaa American Airlinesin boikottiin…

Miamista saatiin allemme Chrysler Sebring, jolla oli vain 4000 mailia mittarissaan. En ollut aiemmin ajanut montaakaan metriä automaattivaihteisella autolla, saati sitten avoautolla, mutta hyvin tuo sujui siitä huolimatta, kiitos kotoa mukaan otetun TomTomin. 5 h ajon jälkeen pääsimme Orlandoon, jossa majoituimme reissun edullisimpaan hotelliin, alle 50 euroa yöltä. Hotellihuone oli myös suurin koko reissun aikana. Iltapalahamurilaisella hotellin baarissa mies tosin taisi saada vatsapöpön, joka aiheutti sen, että hän kiersi seuraavana päivänä enemmän Disneylandin vessoja kuin huvipuistolaitteita.

Hotellin aulassa myytiin lippuja huvipuistoihin. Ostaessamme kerralla 2 aikuisen liput 3 eri puistoon (Disneyn Magic Kindom, Universal Studios sekä Kennedy Space Center) saimme 100 dollaria alennusta kun lupauduimme kuuntelemaan Sheraton –hotelliketjun asiakasomistajuusinfon. Info kesti kuljetuksineen 3 tuntia ja sisälsi aamupalat, mutta sen suurin anti oli oikeastaan amerikkalaisen markkinointikulttuurin tehokkuuden ihailu. Voisin kuljettaa Suomesta muutaman markkinoinnin opiskelijan/opettajan/proffan ottamaan oppia tuolta.

Disneyssä odotin eniten Space Mountain –vuoristorataa, joka kuitenkin oli pettymys Pariisin vastaavaan verrattuna. Pariisin laite on Space Mountain 2, ja siinä on muutama melkoinen päivitys vanhaan verrattuna. Seuraavana päivänä Universalilla pettymykseni korvaantui testatessamme Revenge of the Mummy –vuoristorataa, joka pitää tällä hetkellä ykköstilaa huvipuistolaite-rankingissani. Muumion vuoristorata oli rakennettu ”pyramidin” sisään, ja siellä oli itse ajelun lisäksi ihailtavana todella hienoja muumio –robotteja sekä pelottavia pyroefektejä, puhumattakaan päälle kaatuvista seinistä ja jumittuvista vaunuista… Universalilla muuten reput piti jättää lokerikkoihin, jotka lukittiin antamalla sormenjälkitunniste. Uskoni sormenjälkitunnistukseen ei vakuuttunut vieläkään, sillä yllättäen meidän reppumme jäi jumiin, kun laite ei tunnistanut miehen sormea enää reppua noudettaessa… Vieressä oli toinen pariskunta, jolla oli sama ongelma.


Varsinaisesti huvipuistona tykkäsimme enemmän Universalista, oli selvästi aikuisempaan makuun kuin Disneyn Magic Kindom. Toisaalta Disneyn Epcot –puistoa kehuttiin kovin, pitänee testata se joskus toiste :)

Kolmantena päivänä ajoimme 2 h matkan rannikolle Kennedy Space Centeriin. Miehen silmät syttyivät tuikkimaan kun hän näki ensimmäiset raketit – ei tarvinnut kysyäkään oliko tämä kivempi kuin Disney tai Universal. Avaruuskeskus oli oikea pikkupojan unelmapaikka: ulkonäyttelyssä oli esillä jenkkien avaruushistorian eri raketteja, ja sisätiloissa eri videoesityksiä ja prototyyppejä. Bussikiertoajelu vei meidät avaruusalusten kokoamisrakennuksen ympäri ihmettelemään sukkuloiden ja rakettien laukaisualustaa. Kaikki amerikkalaisten miehitettyjen avaruuslentojen laukaisut on lähetetty tuolta, leffoissa tuttua Houstonia käytetään kaiketi lentojen ohjaamiseen tms.

Illaksi ajoimme vielä Miamiin espanjalaisten miehittämään hotelliin (olimme ainoat valkoiset ja ei espanjaa-puhuvat koko hotellissa) valmistautumaan seuraavan aamun risteilyyn.

Itse risteily oli mahtava, suosittelen lämpimästi! Hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdallaan, sillä parvekkeellisen hytin lisäksi matka sisälti kaiken ruoan, jota laivalla onnistui suuhunsa laittamaan, pizzasta sushiin ja ala carteen. Päivällispöydässä tarjoilija puhutteli nimeltä, ja ruoka valittiin päivittäin vaihtuvasta menusta. Listalla oli vaihtoehtoja hummerista etanoihin ja peruspihveihin, joten vaihtelua riitti – ja jollei nälkä olisi lähtenyt, niin annoksia tai vaihtoehtoja sai tilata niin monta kuin halusi. Minä menetin sydämeni laivan chocolate melting cake:lle, joka tarjottiin vaniljajäätelön kanssa. Sulaa tummaa suklaata vähän mutakakun tyyliin, nam!

Hyttimme oli 9. kerroksessa heti aurinkokannen vieressä. Etukäteen vähän pelotti, että kuuluuko aurinkokannen ja uima-altaiden meteli hyttiimme, mutta ei kuulunut inaustakaan. Laivalla oli kuulemma 400 lasta, mutta laivan nuorisokerho onnistui pitämään muksut hiljaisena oman ohjelmansa parista, joten edes uima-altaissa riehuvista kymmenvuotiaista ei ollut riesaa. Toki laivan takana olisi ollut ”Adults only” –uima-allasalue allasbaareineen, mutta siellä hengasimme lähinnä sen takia, että pääalueella oli aina musiikki kovalla tai jotain ohjelmaa menossa.

Laiva pysähtyi kolmessa satamassa: Nassaussa Bahamalla, yksityisellä uimarannalla Half Moon Cayllä sekä Turks and Caicos –saarille kuuluvalla Crand Turkilla. Nassaussa kävimme sukeltamassa etukäteen varatulla sukellusretkellä. Alkuun en meinannut uskaltaa, sillä edellisestä kerrasta oli liian kauan, mutta toisella kerralla onnistui jo paremmin. Ja kun nousi lopulta takaisin veneeseen, tuntui että homma loppui ihan kesken. Vesi oli ihanan turkoosia, ja näkyvyys hyvä. Pohjassa ihmettelimme muutamaa kalaa, korallia sekä pienen lentokoneen romua, joka toimi nyt kalojen kotina.

Half moon caylla ei ollut muuta tekemistä kuin maata aurinkotuolissa lukemassa kirjaa. Toki olisi voinut vuokrata katamaraanin tai polkuveneen tai lähteä ratsastamaan, mutta emme jaksaneet pohtia näitä etukäteen, joten kirjan lukeminen teki oikein hyvää – paitsi ihon kannalta. Aurinkorasvan suojakerroin 30 ei tepsinyt lainkaan, vaan alle 2 tunnin jälkeen iho punoitti kuin viimeistä päivää – vaikka olin lisännytkin rasvaa moneen kertaan.

Grand Turkilla teimme vähän shoppailuja ja istuimme kuuluisassa Margaritaville –baarissa juomassa Pinacoladaa. Toinen reissun suosikkijuoma oli Mohito, molemmat täysin uusia tuttavuuksia minulle. Baarissa oli jenkkileffoista tuttu spring break –kännäysmeininki meneillään, ja sitä oli varsin mielenkiintoista seurata. Tyttöjä pikku bikineissään, poikia pullistelemassa hauiksiaan punnerruskilpailuissa, ja kaiken kruunasivat uima-altaaseen tarjoiltavat drinkit erikoismuovimukeista. Itse allas puolestaan oli max 1 m syvä, jotta drinkkien siemailu ei kävisi liian hankalaksi…

Laivaristeilyn jälkeen meillä oli vielä 1,5 vuorokautta aikaa käydä Floridan eteläkärjessä Key Westissä ihailemassa kuuluisaa auringonlaskua. Matka Key Westiin oli hieno, pientä saarijonoa/riuttaa pitkin 5 h ajo, kun molemmin puolin autoa näkyi vihreää viidakkoa, valkeaa hiekkaa ja turkoosia vettä. Itse Key West oli kaunis merirosvomaineella ratsastava pitsihuvilapuutalokaupunki, johon voisin hyvin kuvitella tulevani aikanaan viettämään eläkepäiviäni, mikäli saari ei ole vajonnut mereen napajäätiköiden sulaessa :)

Kotimatka Key Westistä Lappeenrantaan kesti lähes 35 tuntia, ja kun lisätään tuohon vielä aikaeron aiheuttama väsymys, olen vieläkin melko rikki matkustamisesta. Mannerten välinen lento oli myös harvinaisen epämiellyttävä: ensin oli turbulenssia niin, että viinipulloistaan sai pitää kaksin käsin kiinni, ja lopulta koneen lämpötila nousi niin kuumaksi, ettei nukkumisesta tullut mitään, ja ilma oli niin kuivaa ja ohutta, että hengityskin alkoi olla jo hankalaa. Olin keskipenkillä ja pompin vähän väliä miehen yli hakemaan juotavaa – sillä aamuyön tunteina lentoemotkaan eivät tarjoilleet vettä. Loppuvaiheessa lentoa eräs stuerteista kysyi minulta alanko olla jo hengissä – oli katsonut tuntia aiemmin, että näytän siltä että pyörryn minä hetkenä hyvänsä. Ei tainnut olla kovin kaukanakaan.

Lontoossa 6 h vaihdon aikana sain sentään nukuttua pari tuntia intialaisille ja matkustusrajoitteisille varatussa loungessa, ja lopulta jaksoin shoppailla vielä viime hetken viinaksia. Yllättävän paljon tuli kuskattua alkoholia Suomeen, ihan kuin sitä ei häistä olisi jäänyt jo riittävästi…

Kokonaisuutenaan matka oli ihana, rasittava ja aivan meidän näköinen, eli ainoana miinuksina kiire (meille hyvin tyypillistä), miehen mahatauti ja epämukava lento.

Lisää matkailua

Koska pätkätyöläisen lomat ovat kiven alla, on viime aikoina tullut harrastettua matkailua viikonloppulomien muodossa Euroopassa. Pitkät juhlapyhäviikonloput ovat kuin luotuja kaupunkilomailuun. Uusimpana tuttavuutena kävimme tutustumassa Phjois-Italian pääsiäiseen. 5 päivää ja 4 yötä, kohteina Verona, Venetsia ja Garda-järvi. Ystävällinen kaverimme majoitti meidät Veronassa, joten kalliista lennoista huolimatta budjetti ei karannut käsistä.

Italiassa oli sekä tuttua että uutta. Paljon parjattu julkinen liikenne yllätti toimivuudellaan ja edullisuudellaan: 1,5 h junamatka maksoi 7-15e junatyypistä riippuen, ja junat olivat ajallaan. Aikataulujen kanssa meinasi tulla vähän ongelmia, ja päädyimme menomatkalla spurttaamaan pitkin Milanon rautatieasemaa, sillä Veronan junan lähtölaituri oli merkitty väärin. Saavutimme junan, kun konduktööri puhalsi kolmatta kertaa pilliin lähdön merkiksi. Minulta kesti useampi tunti ennen kuin kroppa toipui spurtista, varsinkin kun vielä eväät levisivät ympäri laituria muovipussin revetessä kesken spurtin.

Onnistuimme jättämään kengät, käsilaukut ja vaatteet kauppoihin, ja shoppailumme kohdistui vain viineihin ja juustoihin. Vaatteita tutkailimme vain näyteikkunoissa, jotka eivät juuri houkutelleet ostamaan: hinnat lähtivät 150 eurosta, eikä maku oikein vastannut suomalaista. Oudoinpana virityksenä näin muutamassa kaupassa myytävän ikäänkuin valkeaa farkkutakin ja kauluspaidan risteytystä, jossa oli kiinteä body-tyyppinen STRING-alaosa. Mitä ihmettä varten kukaan haluaisi pukea moisen päällensä??? Farkkutakki ja peppuvakoon imeytyvät alushousut samassa vaatekappaleessa?!?! Ei voi pieni ihminen käsittää.

Kesänviettoa Raumalla

Lukeekohan tätä enää kukaan? Noh, ehkä sillä ei ole niin väliä... Täällä Raumalla edelleen asustelen ja yritän saada dippaa eteen päin. Murre on tarttunut pelottavan hyvin, mutta joka kerta kun yritän antaa siitä demonstraation kotipuolen tutuille, tulee suusta vain vanhaa "sie ja mie"-settiä. Elokuun loppuun on sovittu tällä erää työsuhdetta, sitten on taas tilanne auki. Männessä näkkee.

Koko kevään jyllännyt matkakuume pimahti tänään siihen pisteeseen, että varasin reissun elokuiseen Riikaan. Viimeisen niitin antoi sähköpostiin kolahtanut SAS:n mainos, mutta perinteisen pihinä lomailijana etsin halvemmat lennot Ryanairilta. Meno-paluu lennot ja 3 yön hotellimajoitus maksoivat 156e. Mukaan reissuseuraksi kelpuutin Juhon ja vanhemmat :)

Oikeasti tuo matkakuume on ollut yllättävän paha. Taitaa vielä valitettavasti olla parantumaton tauti. Kavereiden reissusuunnitelmia ja -kertomuksia kuunnellessa ja netissä surffaillessa taudista ei ainakaan parane. Kuka on juuri lähdössä häämatkalle Kuubaan, toinen Islantiin, kolmas palannut juuri reissultaan, maailmaa kiertävästä anopista puhumattakaan. Jos erehdyn haaveistani ääneen puhumaan, vastapuoli väistämättä toteaa: "mutta olethan sinäkin reissannut, älä yhtään valita!" Mutta kuka nyt menneitä reisuja enää muistelee. Valokuvatkin on vielä lajittelematta nettiin ja liimaamatta albumiin. Nälkä kasvaa syödessä: jos en olisi koskaan reissuun lähtenyt, en osaisi moisista reissuista edes haaveilla. Nyt uudet haaveet puskevat pintaan heti kun edellisestä reissusta on toivuttu.

Maisemia Blediltä (Slovenia)

Kerta mie olen niin laiska ja saamaton, etten saa aikaiseksi laittaa niitä Slovenian kuvia nettiin, niin laitanpa nyt edes kaksi parasta tänne blogiin. Ai mitenniin sama maisema... mutta se oli niin hieno!!! Enkä voi laittaa kahta sataa kuvaakaan...


Bledin järvi ylhäältä linnalta kuvattuna


Ja valokuva linnan ikkunasta järvelle...

Survival guide: Rauma

No niin, nyt on viikko takana töitä ja Raumaa. Talvi tuli ja meni, mutta loska on ikuista. Neljän päivän jälkeen oli jo ikävä takaisin Itä-Suomeen, eikä syynä pelkästään ollut välimatka Juhoon... Työmatka bussilla on 30 km ja kestää tasan tunnin! Omalla autolla liikkuessa saisi nukkua tunnin pitempään, eikä olisi bussiaikataulun varassa (tänne tulee firman busseista peräti yksi vuoro aamulla ja toinen illalla, joten liukumaa ei juuri säädetä...)

Muuttamaan pääsin ajallaan, ja autokin on vielä toistaiseksi vienyt suurinpiirtein sinne kuin on pitänyt, jopa suurinpiirtein silloin kun olen halunnut - jos vain olen varautunut lähtöön ja auton liikkeellesaantiin hyvissä ajoin. Ei tykkää itäsuomalainen autokaan olla täällä vesiviimassa.

Asunto on ihan ok, ja jos jotain valittamisen aihetta onkaan, niin se on kompensoitu vuokrassa. Suurin valittamisen aihe on tällä hetkellä omassa ajanpuutteessa ja laiskuudessa: viikon asumisen jälkeen kämppä näyttää edelleen siltä kuin muuttokuorma olisi tuotu sisään tunti takaperin. Hävettää jo itteäkin!

Mitä sitten tarvitaan, jotta itäsuomalainen selviytyy hengissä länsirannikon talvesta? Pakkasen ja lumen ikävöinnin voi unohtaa saman tien. Jos jompaakumpaa joskus esiintyy, on tilanne yleensä muuttunut ennen kuin ehtii sisältä ulos. Jos aamulla töihin lähtiessä on kirpeän aurinkoinen pakkassää, niin viimeistään ruokatunnin aikaan tulee jo vetistä räntää naamaan tuulennopeuden ollessa myrskylukemia, eikä auringosta ole enää tietoakaan.

Itäsuomalainen siis varustautui raumalaiseen talveen aivan väärin: Villakangastakki ja matalat talvilenkkarit (tosin jäänastoilla) eivät juuri auta. Paikalliset kulkevat lähes poikkeuksetta toppatakissa ja gore-tex-kengissä tai vastaavissa. Töissä suurinta muotia ovat firman kustantamat vedenpitävät turvakengät ja neonkeltainen huomiotakki.

Kohdatessa vieraita raumalaisia tulee pyrkiä puhumaan niin nopeasti kuin kieli taipuu. Silloin voi melkein vaikuttaa paikalliselta :) Puheenaiheeksi kelpaa sää päivästä toiseen: aina siitä löytyy jotain valittamisen aihetta. Tänäänkin oli niin kova tuuli, että töistä lähtiessä en meinannut saada toimiston ulko-ovea auki, vaikka työnsin kaikin voimin. Kotona Idässä moista on mahdoton kuvitellakaan, mutta siellä ei olekaan merta joka ylettyy Ruotsiin asti :) Huvittavinta asiassa oli se, että tuulesta huolimatta firman tuulimylly ei edes pyörinyt!!! Olivat tainneet tuulimyllyä polkevat firman pr-ihmiset jo lopettaa hekin työpäivän... O:-)

Slovenia: Portoroz, Lipicca ja Bled

Maa on pieni, mutta kummasti siinä riittää näkemistä.
Viikossa ehtii vilkaista tärkeimmät turistikohteet, mutta ei syventyä oikein kunnolla minnekään.

Vietimme 3 yötä Adrianmeren rannalla Portorozissa. Minulta jäi itse kaupunki näkemättä, kun teimme päivämatkoja ympäristöön niin suurella innolla. Vierailukohteiksi löytyi mm. Postojnan tippukiviluolat, jotka ulottuvat yli 20 km mittaisina vuoristossa. Siellä teimme tuttavuutta myös erikoisen otuksen, olmin kanssa. Luolan jälkeen kävimme tutustumassa Lipiccan hevosfarmilla, josta maailmankuulu valkea hevosrotu on alunperin lähtöisin. Halvin hepoista olisi lähtenyt 8000 eurolla, jos Slovenian valtio olisi suostunut myymään.

Pienen pyrähdyksen teimme myös Kroatian puolelle Umagiin, jonne kuulemma järjestetään Suomestakin seuramatkoja. Me ei ehditty nähdä rantabulevadrin ohella juuri mitään, mutta ehkä kaupungissa riittää muuta nähtävää.

Matkalla rannikolta Bled- järvelle vietimme muutaman tunnin maan pääkaupungissa, Ljubljanassa. Maaseutuun verrattuna siellä oli yllättävän vähän nähtävää, mutta kaupunki itsessään oli kyllä kaunis.

Slovenian ylpeys ja kaikkien matkailuesitteiden kansikuva on Bled- järvi. Suomalaista huvittaa ajatus valtiosta, jossa on vain kaksi järveä, josta toisessa on jopa yksi saari. Tuolla saarella sijaitsee pieni kirkko, ja maisema sitten löytyykin kaikista esitteistä. Ja ihan syystä. (Linkki maisemaan pari postausta tämän alapuolella). Vaikka Suomessakin on järviä, meiltä puuttuvat kuitenkin järveä reunustavat Alpit :(

Bledin lisäksi tutustuimme Bohinj- järveen lähinnä ylhäältä käsin. Ajoimme köysiradalla Vogel- huipulle (1535m), josta avautuivat jälleen hulppeat maisemat alkusyksyn ruskan jo värjätessä maisemaa. Kuvia päätynee joskus nettiin asti. Laitan sitten aikanaan linkin tännekin.

Viimeisenä iltana koukkasimme jälleen Itävallan puolelle vierailemaan Annan vanhan kirjekaverin Vesnan luona. Jo parin vuoden ajan olin kuullut tarinoita Vesnan perheestä, varsinkin söpöstä pikkupojasta Lucasista. Muksu on tätä nykyä 4 v ja puhuu sujuvasti 3 kieltä. Täytyy tunnustaa, että Lucas oli ensimmäinen alle 15 v ulkomaalainen, jonka kanssa olen sujuvasti kommunikoinut englanniksi, ja vieläpä niin että englanti on molemmille vieras kieli.

Loppupäätelmät: Reissu kannatti, vaikka budjetti ylittyikin lähes kaksinkertaisesti. Sloveniassa riittää nähtävää enemmän kuin ensi silmäyksellä luulisi. Voisin mennä toistekin ja käydä tällä kertaa katsomasas pari muuta luolaa, Lipiccahevosten ratsastusnäytöksen (ja ehkä kokeilla itsekin ratsastusta) ja vaellella muutaman päivän Pohjois-Slovenian Alppimaisemissa.

Itävalta, Wien ja Salzburg

Mariborista suunnattiin auto kohti Wieniä, jonne saavuimme perjantaina iltapäivästä. Miksulla oli vanhempiensta gprs- navigaattori mukana, joten suunnistaminenkaan ei tuottanut vaikeuksia, kun hyvissä ajoin vekotin ilmoitti "800 m jälkeen, käänny oikealle".

Wienissä majoituimme 3 hengen hotellihuoneeseen metromatkan päähän keskustasta. Kävelimme Mariahilfenillä (pääostoskatu), vanhassa kaupungissa ja Tonavan vartta. Yllätykseksi rannalla ei juuri ollut elämää, vaan saimme kävellä pari kilometriä melko pimeää pyörätietä lähintä metroasemaa etsiessämme.

Lauantaina shoppailimme vähän liiankin kanssa, ja rahaa paloi varsinkin C&A- vaateputiikkiin. Ihana 3- kerroksinen vaateputiikki, jossa meikäläinenkään ei tunne olevansa elefantin kokoinen, vaan lähes joka vaatteesta löytyi kokoja tällekin ahterille. Shoppailu näkyy sitten lokakuun Visa- laskussa =/

Tänään vietimme suurimman osan päivästä autossa. Ajoimme Wienistä Mozartin synnyinkaupuunkiin Salzburgiin. Maisemat oli hulppeita, sen minkä moottoritien meluvallien sivusta sai vilkuiltua.

Salzburg itsekään ei häpeile maisemillaan. Harmi vain, ettei niitä pysty mitenkään tallentamaan kameralla oikeudenmukaisesti, on vain yritettävä muistaa. Kaupungissa oli menossa jotkut kesäjuhlat, ja tirolilaisasuista väkeä tuli vastaan enemmän ja vähemmän. Jodlausta emme sentään kuulleet.

Matkalla Salzburgista takaisin Sloveniaan juutuimme sitten kunnon ruuhkaan. Ensin rajalla oli 8 km tunneli, josta päästettiin väkeä vain toiseen suuntaan kerrallaan. Siinä odottelimme lähemmä puoli tuntia, ja heti kohta tunnelin jälkeen oli kahden ison moottoritien välissä pieni kylätie - ja viikonlopun paluuliikenne lomailualueilta pääkaupunkiin. Tiet oli siis aivan tukossa, ja pääsimmekin perille Adrianmeren rannalle Portoroziin vasta myöhään illalla.

Anna ja Miksu viettävät hääpäiväänsä, joten jäin kiltisti hotellille kylpyyn ja annoin heidän lähteä kaksin illalliselle. Meillä on täällä täysin varusteltu kaksio, jonka kylpyhuone suorastaan kutsuu vaahtokylpyyn. Parvekkeelta on päiväsaikaan näkymä Välimerelle.

Maribor, Slovenia

Kaksi päivää Sloveniassa takana. Maa on pikkuriikkinen vuoristoläntti Itävallan ja Italian välissä, ja koilliskulmasta Välimerelle (eli koko maan halki) ajaa parissa tunnissa. Suurimpaan osaan Euroopan suurkaupungista on vain kivenheiton matka.

Hintataso on halpa: herkulliset leivokset ihanissa kahviloissa maksavat 1,5e; GinTonic kohtuutyylikkäässä baarissa 2,5e ja leffalippu Tennispalatsin tasoisessa mestassa alle 4e. Leffassa sai popcornia 5l saavin ja 2 0,75l juomaa 5 eurolla. Siitä saavista jäi puolet tähteeksi... Käytiin siis katsomassa Clic. Yksi syy täkäläisten hyvään englannintaitoon lienee se, että elokuvat on tekstitetty kuten Suomessakin.

Maribor on tunnettu talviurheilukaupunkina. Nyt täällä ei ole lunta, mutta rinteeseen pääsee köysiradalla ihailemaan maisemia. Osa rinteistä on maastopyöräilijöiden ratana, osa hevoslaitumena. Maisemat on upeat. Kuvia tulee räpsittyä sitä tahtia, että kohta on kameraan ostettava uusi muistikortti. Mutta onneksi matkassa on muitakin nörttejä kuin minä - Annalla ja Miksulla on läppäri mukana (jolla paraikaa kirjotan tätä), joten kuvat saa purettua myös koneelle tarpeen tullen.

Huomenna Wieniin muutamaksi päiväksi, sitten matka suuntautuu kohti Adrianmerta, ja myöhemmin vielä Slovenian luoteiskulmaan Bled- järven rannalle. (Maisemat ei ole pöllömmät sielläkään...)

Kyynisyydesta

Kun reissaaminen alkoi, blogiin ilmestyi asiaa milloin mistakin. Kaikki uusi ihmetytti, ja asioita jaksoi kummastella tannekin. 2 kk jalkeen Pariisista ei loytynyt enaa ihmeteltavaa, joten seuraavat ihmetykset loytyivat Koreasta, Aasialaisesta kulttuurista. Pikkuhiljaa sekin hiljeni. Nyt kun kulttuuri ja kaupunki on vaihtunut parikin kertaa viikossa, kaikkeen uuteen ja outoon turtuu, ettei nykyaan enaa jaksa hatkahtaa mistaan. Kyynistyy.

Koreassa jaksoi viela ihmetella huonoja sahkoistyksia, Kiinassa koyhia ja kerjalaisia, mutta taalla ei jaksa lotkauttaa korvaansa pickup-auton lavalla matkus taville 15 ihmiselle, kulkukoirille tai alastomille naisille... Noh, nyt on reissun viimeinen ilta, ja huomisesta alkaen voikin sitten alkaa ihmetella suomalaisen kulttuurin outouksia...

Eilen kaytiin baarissa, josta sanotaan, etta ensikertalaisilta menee leuka lattiasta lapi, eika nakymaa usko todeksi... Noh, me tuumattiin etta siina on vahapukeisia tyttoja, osa jopa ihan natteja... Eli oltiin siis paikallisella punaistenlyhtyjen alueella (yhdella kolmesta), ja ihan sisalla baareissa siis. Tytot tanssivat joko lavalla tai jossain ja asiakkaat juovat ja katselevat. Ottavat sitten haluamansa tyton mukaansa maksettuaan ensin vahan valityshintaa baarille. Minua ei hetkauttanut juurikaan, edes siina vaiheessa kun tytot yrittivat kadesta raahata minua mukaan lavalle... Joku raja sentaan!

Yhdessa tyttobaareista oli tyttolavan lisaksi rakennettu rodeoareena, jossa kuka tahansa asiakkaista sai kiiveta teutaroivan haran selkaan, ja jos siina pysyi minuutin, baari lupasi tarjota drinkin. Koukkuna kuitenkin oli, etta harkaa ohjasi areenan reunalta ohjaimista tytto, joka viimeistaan 50 sekunnin jalkeen heitti jokaisen ratsastajan pehmustettuun areenaan. Mina kestin kohtuullisen kauan, joten sainkin sitten tavallista rivakamman loppuheiton ja lensin komeasti... Eli yllattavaa kylla, jos yleison vaihtoehtona oli leluharka tai bikiniasuiset tytot, harka veti suuremman suosion...

Toisessa baarissa kavin mielenkiintoisen keskustelun kauniin tyton kanssa... Tainoh, miksi naita sukupuolenvaihtajia sitten kutsutaankaan. Harvinaisen kaunis se kylla oli - niin kauan kun piti suunsa kiinni ja morean aanensa piilossa. Eli baari oli ladyboy- showbaari, jossa kaikki 'tytot' olivatkin poikia tai sukupuolenvaihtajia. Eivat kuitenkaan ollenkaan saman nakoisia kuin transut jenkkileffoissa, vaan 90 % niista olisi kaynyt koska tahansa naisista jopa bikinit paalla. Nama tuppautuivat juttusille ja drinkkeja (kokista) kerjaamaan paljon herkemmin kuin oikeat tytot. Kyselivat onko meilla Suomessa ladyboyta, johon totesin etta en mina ainakaan ole kertaakaan nahnyt... Taalla ne kuuluvat kulttuuriin ihan normaaleina. Tassa baarissa Juho meinasi saada myos hieman erikoiskohtelua seuratessaan luonnon kutsua... Nama 'tytot' kun ovat normaaleiden tyttojen tavoin miesten peraan...

Latkahuuma

jaa taalla totaalisesti kokematta, ja se harmittaa. Pattayalla pojat kuunteli peleja netin kautta radiosta, mutta me ei olla harrastettu edes sita. Paikalliset ei ole koskaan mistaan talviolympialaisista kuulleetkaan, saati sitten jostain jaakiekosta tai kurlingista :( Eli kaikki meidankokema latkahuuma tulee Suomen kautta, tekstiviesteina, irkissa ja mesessa... Ja loppuottelunkin missaan paivalla, kun palaan Suomeen vasta maanantaina...

Muuten Vientianeen tutustuminen on jaanyt kavelyksi ympari keskustaa seka nettikahviloissa istumiseksi. Intternetti maksaa noin 0,5e tunnilta, joten ei tama pahasti rasita kukkaroakaan. Eika muutakaan tekemista oikein loydy. Eilen kaytiin ihmettelemassa yhta ransistynytta temppelia, mutta ei niitakaan jaksa kovin montaa kattella. Netti vetaa puoleensa. Eilen loysin myos parin lappeenrantalaisen kaverin, Sannan ja Tupin blogit, jotka sitten piti lukea alusta loppuun kertaheitolla. Kiva lukea kavereiden kuulumisia, mita toisella puolella maailmaa tapahtuukaan. Talla kertaa siis Chilesta ja Irlannista. Muutenkin alkaa jo haaveilla taas ajasta, jolloin netissa saa surffailla mielin maarin, ja vielapa niin ettei ole viereisen koneen kayttaja kyttaamassa olan takana. Tunnustan, olen netin orja :)

Takaisin Khao Sanilla

Takaisin siella mista aloitettiinkin Thaimaan reissaus, jopa samassa nettikahvilassa ja guesthousessa. Melkein kuin olisi kotiin palannut. Nyt parin viikon ihmettelyn jalkeen ei tama Thaimaa tunnu ollenkaan niin ihmeelliselta paratiisilta kuin mita sen maine antaa ymmartaa. Oikeastaan vain tuo lampo on jotain niin supererikoista. Kulttuurissa ei ole juuri hihkumista, eivatka ihmiset ole tehneet vaikutusta ystavallisyydellaan.

Khao Sanilla on paha maine, mutta nahtavasti paikka on oikeastikin siistiytynyt viime vuosina. Nahtavasti vallanpitajat ovat huomanneet turistien kiinnostuksen alueeseen (mm. elokuva The Beach liittyy tanne). Kaupunkikuvallehan on pahasta jos turistit nakevat totuuden, joten kuten jo aiemmin mainitsin, Khao San ei vastannut mainettaan. Meno Pattayalla (joka on tunnettu perhekohteena) oli paljon hurjempaa kuin taalla paheiden pyhatossa... Edes yhtaan GOGO-baaria ei osunut silmaan iltakavelylla...

Muutama vekkuli havainto on tullut tehtya matkan varrelta, ellen ole jo aiemmin maininnut: kaikki Euroopasta kadonneet Volkswagenin Kleinbussit ovat tainneet paatya tanne - niita riittaa esim meidan hotellikadulla perati 6 kappaletta. Usein niissa pidetaan illan tullen autobaaria, tai tatuointistudiota tjsp. Mutta ihan perusajossakin niita on melko paljon.

Toinenkin pointti on autoista - avolavapickupeista, jotka tuntuvat olevan yleisin ajoneuvomuoto koko Thaimaassa. Useimmiten lavalla istuu 2-15 ihmista. Pattayalla tallainen kuljetusmuoto oli viety kaikkein pisimmalle asti, jossa koko kaupungin viralliset taksit oli tehty moisista viritelmista - lavalle oli hitsattu portaat ja kehikko penkkeineen paivineen, stoppipiippareita unohtamatta. Muutaman kadunvalin matkan moisella paasi kulkemaan 20 centin hintaan, ja 3 eurolla se kuljetti jo privaatisti kaveriporukan haluamaamme paikkaan. Yleinen tapa siis oli, etta autot partsailivat tiettya reittia, ja kyytiin ja pois sai hypattya katta heilauttamalla.

Huomenna on tarkoituksena kayda vahan viela raatalin asioilla teettamassa Suomen olosuhteisiin sopivia housuja. Edelliset housut, jotka teetin Bangkokissa, katosivat edellisessa pyykissa. Ennen pyykkia laskin etta koneeseen meni 20 vaatekappaletta, mutta myyja otti kuittauksen vain 18sta, eika pyykkipussista loytynyt kuin 18 kappaletta. Siihen hataan en nahnyt mita puuttui, joten en voinut ruveta syyttamaankaan, mutta nyt jalkeenpain rupesin ihmettelemaan uusien housujeni peraan... Aika kauan saa myyja etsia ihmista jolle meikalaisen housut istuvat... Pikkasen vituttaa, 2 viikkoa vanhat housut, kerran kaytetyt!!!

Huomenillaksi on yojunaliput kohti Laosia, taas vie 500 km junamatka 11 tuntia vahintaan... Joku taalla aina kestaa, eika mikaan ole ikina ajallaan. Laosissa olisi tarkoitus ihmetella ymparistoa muutama paiva - mika siina maassa on, kun sita niin paljon kehutaan - ja palata pe-la takaisin tanne Bangkokiin ja shoppailla viime hetken tuliaiset ja kayda laksiaisillaillisella. Pitanee etsia kaupungin paras pihvipaikka lohduttamaan eron tuskaa :)

Pattayan paratiisi

tai mika lie. Ainakin tuhannet suomalaisturistit nahtavasti ajattelevat niin valitessaan taman lomakohteeksi. Me tultiin tanne siis tana aamuna moikkaamaan serkkupoikaani Jussia, joka on taalla Suomen talvea paossa. Ei tama enaa ihan paratiisista kay, turismi on pilannut paikkaa kovasti, eika paikallisesta kulttuurista ole enaa juuri mitaan jaljella. GOGO- baareja riittaa toisensa jalkeen strippareineen. Suomalaisiakin riittaa, saatiin Jussilta ihan kartta johon oli merkattu kaikki Pattayan suomalaisvetoiset mestat.

Taalla olisi siis tarkoitus syventaa rusketusta muutama paiva, ehka vahan bileistaa siina valissa... Ei kehtaa ihan valkonaamaisena tulla Suomeen sen jalkeen kun taalla tropiikissa on reissannut pari kuukautta...

Edelleen hengissa

Jaimme henkiin sukelluskurssista. Saimme molemmat lopputentin viela ensimmaisella yrityksella lapi. Eli nyt olemme virallisesti kortitettuja sukeltajia, lupa on menna 18 metrin syvyyteen. Kurssiin kuului 4 sukellusta kaikenkaikkiaan. Viimeinen dyykki oli kaikkein mielenkiintoisin, silloin uskalsi jo katsella ymparilleen paljon enemman kun ei tarvinnut keskittya tekniikkaan ja tehda tylsia harjotuksia. Maskin pois ottaminen veden alla ja takaisinlaitto hetken paasta on edelleenkin miun inhokki. Eli sukellus on ihan siistia, mutta ei se kokonaan miun sydanta vienyt. Mutta en sita varmaan tule tahan lopettamaankaan...

Meidan hieno rantaloma vahan kutistuu, kun nyt taivas avautui ja paatti saaren kuivuusongelmat kertaheitolla. (Ja sadekauden loppumisesta on vasta 1 kk.) Nyt on tullut taivaalta vetta kuin saavista. Eilen meressa se ei paljoa haitannut, mutta tanaan ei olla liikuttu 10 metria guesthousea kauemmaksi. Toivottavasti aurinko nayttaa naamansa jalleen!

Sanni: hienoa kuulla etta Katja valmistuu!!! Ja itseasiassa minahan olen jo Suomessa tuolloin kun valmistujaisia meinaatte juhlia :) Eli tulen kylla ihmeessa paikalle, jos vain aika ja paikka kerrotaan O:-)

Jonna: yliopistomaailma on kummallinen, vanhoillinen ja ennenkaikkea byrokraattinen. Asiat pitaa tehda niinkuin ne on aina tehty, vaikk se olisi sitetn kuinka pain helvettia...

vesikeuhko

Koh Tao, Thaimaa
Etelainen paratiisisaari osoittautui vahan liiankin paratiisiksi: hotellissamme sai sahkoa vain 7 tuntia vuorokaudesta, siella ei ollut kenttaa kannykalle, ei internettia eika sinne paassyt autolla tai edes moottoripyoralla. Bungalovi oli vuoren rinteessa viidakon sisalla, ja vaikka biitsi oli kohtuullisen hieno, paatimme muuttaa majapaikkaa 2 yon jalkeen. Nyt asumme satamassa guesthousessa, joka ei ole laheskaan yhta romanttinen, mutta paljon siistimpi...

Tanaan paasimme vihdoin veteen sukelluslaitteiden kanssa. Rannalla varusteet niskassa kavely tuntui melkoiselta taapertamiselta (yli 20 kg ylipaino selassa...) 7 kg edesta otettiin viela lyijya vyotarolle uppoamisen varmistamiseksi.

Kovin syvalle ei tanaan upottu, vain 1 metrin syvyyteen opettelemaan hengitystekniikkaa ja erilaisia erikoistilanteita mita pinnan alla voi sattua.

Ensimmaiset henkaykset veden alla olivat miun kohdallani aika karmivat. Kaikki sujui hyvin niin kauan kuin piti nenasta kiinni, mutta heti kun paasti irti, hengittamisesta ei tullut enaa mitaan. Kaikilla muilla tuntui sujuvan ihan OK, mie olin ainut joka meinasi tukehtua... Onneksi oltiin niin matalalla etta jalat yletti pohjaan. 1 min piti hengittaa vedessa regulaattorin (=hengityslaite) kanssa ilman maskia ennen kuin ohjaaja antoi luvan laittaa maskin naamalle.

Huomenna on vuorossa ensimmaiset oikeat sukellukset. Vahan arveluttaa, mutta toisaalta myos kiinnostaa.

Unohduksissa Bangkokissa

Miut on selvasti unohdettu, kukaan ei kommentoi... Nyyh! Noh kuitenkin, nyt olemme viettaneet vuorokauden Bangkokissa, syoneet thairuokaa ja ihmetelleet tummaihsoisia suurisilmaisia thaikkuja. Eilen illalla kavimme iiihanassa 4 euron jalkahieronnassa ja iltakavelylla pahamaineisella Khao San Roadilla. (Majatalomme on siina ihan kulmilla, kuitenkin rauhallisella kadulla) Khao San ei vastannut aivan mainettaan, ei ollut ollenkaan villi meininki. Vaikka varivaloja, kauppiaita, baareja ja turisteja riittikin, ei meininki ollut ollenkaan niin hurjaa kun olin kuvitellut. Joko katu on rauhoittunut hurjista vuosista, tai sitten maine on vain mainetta...

Tanaan veimme 6 kg pyykkeja pesuun, ostimme junaliput etelaan huomiselle ja ihmettelimme viikonloppumarkkinoita. Markkinoille pitaa tulla viela takaisin 3 viikon paasta kun on aikaa ja laukussa tilaa ostaa matkamuistoja :)

Huomenna siis suuntaamme kohti Koh Taota, ensin yojunalla ja sitten siita viimeiset 100 km lautalla. Varasimme Taolta bungalovin 6 yoksi. Toivottavasti saamme siihen ajankohtaan myos suomalaisen sukelluskurssin, jonka jalkeen voisimme jatkaa naapurisaarelle taydenkuun pippaloihin :)

Tanaan tuli myos tehtya hankintoja - perus reppureissaajan uniformuun kuuluvat puuvillaiset lokapoksut, kokoa one size, fits even ME!!! seka parit puiset korut. Nama housut on niin mukavat, etta naita pitaa kayda ostamassa viela parit lisaa, Juholle kanssa...

Matka jatkuu

Tultiin tanaan aamulla seitsemalta takaisin Kualalumpuriin, kaytiin ihmettelemassa huisin korkean Petronas Towerin (vuoteen 2003 asti maailman korkein rakennus) nakoalatasannetta, Petronasin aivopesu- tiedepuistoa ja kulkuyhteyksia Thaimaahan.

Tassa vaiheessa reissua matkavasymys alkaa jo sen verran painaa, ettei jaksa ihan kaikesta aina saastaa ja saataa, niin paadyttiin sitten ottamaan lentoliput Bangkokiin ja nukkumaan viela yksi yo taalla Malesiassa. Air Asian lennolle vuorokauden varoitusajalla tuli hintaa 60 euroa per nuppi, eli ei kovin paha... Nopeaa siirtymista Bangkokiin puoltaa myos se, etta Juhon tarvitsee pikimmiten hankkia lento Seouliin, ja se onnistuu helpoimmin Bangkokista matkatoimistosta... Eli huomenna iltapaivalla olemme toivottavasti perilla :)

Malesian rautatiet ei ole ihan samaa tasoa kuin Koreassa tai edes Kiinassa, joten muutaman sadan kilometrin matkaa taitettiin viime yona 8 tuntia, tarisevassa, hytkahtelevassa ja kolisevassa junassa... Vaunut itsessaan ovat aika uusia (leimat oli vuodelta 1992), mutta raiteet itsessaan on nahneet parempia paivia. En suosittele junamatkaa Malesia - Singapore valille.

Made in Singapore

luki meidan paristopaketissa. Nyt on patterit tuotu kotiin, enka ymmarra miten tallainen piskuinen kaupunkivaltio tuottaa niin paljon kaikkea, mm. pattereita...

Muuten S-Pore on tehnyt oikein miellyttavan vaikutuksen. Tama on karkipaassa valtioita, joissa voisin viihtya pitempaankin. Kaikki toimii - jopa niin hyvin, etta metroasemalla syomisesta saa 250 euron sakot...

Tamakin kaupunki on ollut aivan kiinni kiinalaisen uudenvuoden takia. Nyt vasta pikkuhiljaa ihmiset alkavat monkia koloistaan ihmisten ilmoille. Eilen ei keksitty muuta tekemista suljetussa kaupungissa, niin kaytiin sitten ihmettelemassa elaintarhaa ja sen kuuluisaa yosafaria. Taytyy sanoa, etta vaikka lipun hinta kirpaisi, silla sai rahalleen vastinetta. Upein elaintarha jonka olen elaissani nahnyt. Matkaesite mainosti sita myos yhdeksi maailman hienoimmista elaintarhoista. Suosittelen lampimasti, varsinkin yosafaria halki nukkuvan 'viidakon'.

Tanaan nukuttiin pitkaksi, kaytiin ihmettelemassa vahan puolinukuksissa olevaa keskustaa ja loppupaiva maattiin Sentosalla (kaupungin etelalaidalla oleva virkistaytymissaari) rannalla. Vedessa oli mukava pulikoida, varsinkin kun vesi oli niin suolaista, etta kelluin siina ihan itsestaan... Nahtavasti vyotarolla olevista pelastusrenkaista on sittenkin jotain hyotya, silla juhoa ei kelluttanut yhta hyvin...

Huomiseksi luvassa shoppailupaiva, ja illalla juna takaisin Malesian puolelle. Tama on ollut miellyttava paikka - tanne tulen viela joskus uudestaan, vahan isommalla budjetilla ja pitemmaksi aikaa vain...