Kesänviettoa Raumalla

Lukeekohan tätä enää kukaan? Noh, ehkä sillä ei ole niin väliä... Täällä Raumalla edelleen asustelen ja yritän saada dippaa eteen päin. Murre on tarttunut pelottavan hyvin, mutta joka kerta kun yritän antaa siitä demonstraation kotipuolen tutuille, tulee suusta vain vanhaa "sie ja mie"-settiä. Elokuun loppuun on sovittu tällä erää työsuhdetta, sitten on taas tilanne auki. Männessä näkkee.

Koko kevään jyllännyt matkakuume pimahti tänään siihen pisteeseen, että varasin reissun elokuiseen Riikaan. Viimeisen niitin antoi sähköpostiin kolahtanut SAS:n mainos, mutta perinteisen pihinä lomailijana etsin halvemmat lennot Ryanairilta. Meno-paluu lennot ja 3 yön hotellimajoitus maksoivat 156e. Mukaan reissuseuraksi kelpuutin Juhon ja vanhemmat :)

Oikeasti tuo matkakuume on ollut yllättävän paha. Taitaa vielä valitettavasti olla parantumaton tauti. Kavereiden reissusuunnitelmia ja -kertomuksia kuunnellessa ja netissä surffaillessa taudista ei ainakaan parane. Kuka on juuri lähdössä häämatkalle Kuubaan, toinen Islantiin, kolmas palannut juuri reissultaan, maailmaa kiertävästä anopista puhumattakaan. Jos erehdyn haaveistani ääneen puhumaan, vastapuoli väistämättä toteaa: "mutta olethan sinäkin reissannut, älä yhtään valita!" Mutta kuka nyt menneitä reisuja enää muistelee. Valokuvatkin on vielä lajittelematta nettiin ja liimaamatta albumiin. Nälkä kasvaa syödessä: jos en olisi koskaan reissuun lähtenyt, en osaisi moisista reissuista edes haaveilla. Nyt uudet haaveet puskevat pintaan heti kun edellisestä reissusta on toivuttu.

Survival guide: Rauma

No niin, nyt on viikko takana töitä ja Raumaa. Talvi tuli ja meni, mutta loska on ikuista. Neljän päivän jälkeen oli jo ikävä takaisin Itä-Suomeen, eikä syynä pelkästään ollut välimatka Juhoon... Työmatka bussilla on 30 km ja kestää tasan tunnin! Omalla autolla liikkuessa saisi nukkua tunnin pitempään, eikä olisi bussiaikataulun varassa (tänne tulee firman busseista peräti yksi vuoro aamulla ja toinen illalla, joten liukumaa ei juuri säädetä...)

Muuttamaan pääsin ajallaan, ja autokin on vielä toistaiseksi vienyt suurinpiirtein sinne kuin on pitänyt, jopa suurinpiirtein silloin kun olen halunnut - jos vain olen varautunut lähtöön ja auton liikkeellesaantiin hyvissä ajoin. Ei tykkää itäsuomalainen autokaan olla täällä vesiviimassa.

Asunto on ihan ok, ja jos jotain valittamisen aihetta onkaan, niin se on kompensoitu vuokrassa. Suurin valittamisen aihe on tällä hetkellä omassa ajanpuutteessa ja laiskuudessa: viikon asumisen jälkeen kämppä näyttää edelleen siltä kuin muuttokuorma olisi tuotu sisään tunti takaperin. Hävettää jo itteäkin!

Mitä sitten tarvitaan, jotta itäsuomalainen selviytyy hengissä länsirannikon talvesta? Pakkasen ja lumen ikävöinnin voi unohtaa saman tien. Jos jompaakumpaa joskus esiintyy, on tilanne yleensä muuttunut ennen kuin ehtii sisältä ulos. Jos aamulla töihin lähtiessä on kirpeän aurinkoinen pakkassää, niin viimeistään ruokatunnin aikaan tulee jo vetistä räntää naamaan tuulennopeuden ollessa myrskylukemia, eikä auringosta ole enää tietoakaan.

Itäsuomalainen siis varustautui raumalaiseen talveen aivan väärin: Villakangastakki ja matalat talvilenkkarit (tosin jäänastoilla) eivät juuri auta. Paikalliset kulkevat lähes poikkeuksetta toppatakissa ja gore-tex-kengissä tai vastaavissa. Töissä suurinta muotia ovat firman kustantamat vedenpitävät turvakengät ja neonkeltainen huomiotakki.

Kohdatessa vieraita raumalaisia tulee pyrkiä puhumaan niin nopeasti kuin kieli taipuu. Silloin voi melkein vaikuttaa paikalliselta :) Puheenaiheeksi kelpaa sää päivästä toiseen: aina siitä löytyy jotain valittamisen aihetta. Tänäänkin oli niin kova tuuli, että töistä lähtiessä en meinannut saada toimiston ulko-ovea auki, vaikka työnsin kaikin voimin. Kotona Idässä moista on mahdoton kuvitellakaan, mutta siellä ei olekaan merta joka ylettyy Ruotsiin asti :) Huvittavinta asiassa oli se, että tuulesta huolimatta firman tuulimylly ei edes pyörinyt!!! Olivat tainneet tuulimyllyä polkevat firman pr-ihmiset jo lopettaa hekin työpäivän... O:-)

Jazzia ja pitsinnypläystä

Oho, ensimmäistä kertaa yli kuukauden tauko bloggauksessa! Kertonee omaa tarinaansa tämänhetkisen elämäni jännittävyydestä... Reaktorit sykkivät sähköä verkkoon ja minä istun tietokoneen ääressä ilman nettiä.

Sain sentään miehen kotiin maailmalta liki täysissä hengen- ja mielenvoimissa. Juho aloitti tällä viikolla työt Loviisassa (juu, pidetään tämä ydinvoima perheen sisällä...) Etäsuhde siis jatkuu Rauma-Loviisa-Lappeenranta-akselilla, sillä vaikka miun työrupeama täällä rannikolla loppuukin kohta, Juholla sitä riittää vielä lokakuulle asti, ja vain joka toinen viikonloppu on vapaata.

Muutto takaisin Lappeenrantaan on siis edessä ennen pitkää. LOAS tarjosi asuntoa Skinnarilasta, kuitenkin riittävän kaukaa yliopistolta, että päivittäinen hyötyliikunta ei vaarannu. Muutamme siis alle 35 neliön yksiöön, jonka pohjapiirustusta ei edes vuokranantaja tiedä... Vähän on kuin sikaa säkissä ostaisi.

Tällä hetkellä väriä elämään on tuonut Pori-Jazzit ja Rauman pitsiviikko. Eilen kävimme pyörähtämässä Porissa, mutta onnistuimme välttämään liiat ihmispaljoudet ja maksulliset tapahtumat. Vaikka Stingin konsertti itsessään olisi voinutkin kiinnostaa, minua ei ihan äkkiä saisi samaan puistoon 35 000 muun ihmisen kanssa. Ahtaanpaikan kammo nostaa päätään.

Tänään kokeilin ensimmäistä kertaa pitsin nypläystä. Menin varta vasten katsomaan erään irkkituttuni "Äijäpitsiä"- näyttelyä, vaikka en isäntää paikan päältä tavoittanutkaan. Melkein heti näyttelyyn tultuani minut istutettiin nypläyspöydän eteen ja opastetiin jalon taidon saloihin. Ihan mielenkiintoiseltahan tuo vaikutti. Pitänee katsoa onko Lappeenrannassa alkamassa nypläyskursseja syksyllä. Vaikkeivat siellä välttämättä raumalaista (maan kuulua) pitsiä nypläilekään. Eli nyt taidan olla päässyt elämässäni siihen pisteeseen josta äiti toteaa: "sitten kun olen niin kyllästynyt elämääni, etten muuta keksi, niin alan harrastaa pitsin nypläystä."

Valtiovieraita työkuvioissa

Sainpahan puserrettua itsestäni taas sen verran energiaa että kirjoitan tännekin. Viime yön PITI olla kesän viimeinen yövuoro, mutta niinhän siinä kävi että puhelu tuli ja kutsu mennä istumaan täksikin illaksi odottamaan homman valmistumista. Pikkuhiljaa pitäisi saada hommat purkkiin ja purkin saadaan koottua ja kansi sinetöityä kiinni taas vuodeksi eteenpäin.

Töissä oli maanantaina melkoinen vilske, kun luodolle saatiin arvovaltaisia vieraita, joille piti tietysti järjestää valtionpäämieskohtelu. Ensimmäinen merkki oudosta tilanteesta oli poliisiratsia jo 10 km ennen työpaikkaa, pienellä maalaistiellä, joka kuitenkin on yleinen tie. Poliisit utelivat ajokortin ja rekisteriotteen lisäksi määränpäätä, ja kun määränpääksi ilmoitettiin Olkiluoto, niin halusivat nähdä kulkuluvatkin. Ja sama homma uusiksi 3 kilometrin päässä, edelleenkin yleisen tien varrella... Luodolle saavuttaessa ulommaisen portin kohdalla kyseltiin jälleen kulkulupia, eikä sisemmästä portista pääse normaalistikaan eteenpäin kuin valtuutetut ajoneuvot. Portilla oli myös vastassa vähintään 6 poliisiautoa. Laitosalueella RTK:n työntekijät haravoivat pihakivetykset ojennukseen jo aamutuimaan, ettei arvovieraiden silmiin sattuisi roskan roskaa.

Lopulta arvovieraat sitten saapuivat, arvonsa mukaisesti helikopterikyydillä. Eihän ministeritason miehien sovi ahtautua epämukaviin autoihin ja liittyä työmatkaruuhkiin suomalaisille maalaisteille. Äkkiseltään voisi ajatella että jopas vedettiin tiukka linja, mutta Rauman poliisi oli tilanteen tasalla lähettäessään poliisipartioita maalle kuin merellekin blokkaamaan Greenpeacen maihinnousuyritykset arvovieraita häiritsemään.

Eikä vieraita turhan päiten hyysätty, saatiinhan heistä sentään tiedotusvälineille isot otsikot: Ranskan pääministeri Villepin kehuu Suomea ydinvoiman ykkösmaaksi, jonka jäljessä Ranska seuraa pari vuotta jäljessä.