Risteilyelämää

Kännykällä bloggaaminen osoittautui oletettua vaikeammalsi. Pitkin reissua on tullut monia hyviä kirjoitusaiheita mieleen, mutta ne on pitänyt kyhätä vain kännykkään muistiinpanoiksi ja yrittää kirjoittaa ne auki paremmalla ajalla. Tämänkin joutui lähettämään kännykästä sähköpostiin ja kopioimaan sieltä blogiin.

Yksi tälläisistä asioista on risteilyaluksen työyhteisö. Explorer of the seas -aluksella on 3000 matkustajaa ja 1000 hengen miehistö. Miehistö koostuu 65 eri kansallisuuden edustajasta, mukana on kai joku suomalainenkin konemies. Aluksen kapteeni on 36-vuotias nirjalainen Henrik. Kapteenin rooli näkyy matkustajille lähinnä pari kertaa päivässä tulevissa kuulutuksissa, joissa kerrotaan mm. säätiedotus. Lisäksi pari kertaa viikossa matkustajilla oli mahdollisuus poseerata kapteenin kanssa virallisissa valokuvissa.
Kapteenia enemmän matkustajiin vaikuttavat lähinnä lämpimän ilmanalan saarivaltioista kotoisin olevat hyttipalvelijat ja tarjoiluhenkilökunta. erityisesti Filippiinit ja Indonesia ovat hyvin edustettuina. hyttipalvelija käy läpi jokaisen hytin 2 kertaa päivässä - petaa sängyn aamulla päiväkuntoon ja illalla yökuntoon. Pyyhkeet vaihdetaan päivittäin, vaikka seinällä on lappu, jossa sanotaan että vain lattialla lojuvat pyyhkeet vaihdetaan. hytin päivittäiseen hoitoon kuuluu myös imurointi ja pyyhe-eläinten taittelu. yksi hyttipalvelija hoitaa noin 15 hyttiä.
Ravintolasta ja tarjoilijasta riippuen matkustaja saa tuntea kuulevansa kultapossukerhoon. Tarjoilijoilla on nimikkopöytänsä, ja tavoitteena on, että he oppivat omien pöytiensä asiakkaat nimeltä ja juomatoivomuksilta ensimmäisenä iltana. Juomia ja leipiä varten on erillinen aputarjoilija, ja koko ravintolatasosta vastaa erikseen päätarjoilija.

Lisäksi miehistöön kuuluu teknistä henkilökuntaa, aktiviteettiohjaajia, baarimikkoja, taxfreemyyjiä, bingoemäntiä, ammattiluistelijoita, -tanssijoita, muusikoita ja muita esiintyjiä aina taikuriin asti. Esillä olevista hahmoista eniten huomiota kerää risteilynjohtaja, cruise director. Meillä kävi tuuri saada risteilyllemme Royal Caribbeanin tunnetuin britti, Richard Spacey. Herran ympärillä pyörii jo melkoinen henkilökultti ja fanitus, ja pikkuhiljaa alan ymmärtää miksi. Spacey veti risteilyisännän roolin lisäksi loistavan standup -koomikon 24/7 roolia Jim Carrey -tyylisine koreografioineen.

Jokaisen matkustajan oletetaan maksavan noin 100 euron suuruinen juomaraha risteilyn viimeisenä iltana. Laivatyhtiöllä on ohjeistus kuinka summan pitäisi jakautua eri henkilöjen kesken. Pikaisen summaamisen jälkeen tulimme tulokseen, että jos/kun tarjoilijoiden ja hyttipalvelijan palkka koostuu lähes pelkästään juomarahoista, ja oletetaan kaikkien maksavan esitetyt summat, filippiiniläisen tarjoilijamme ja indonesialaisen hyttipalvelijamme kuukausipalkka on 3000-3500 USD, josta veroja tuskin maksetaan minnekään. En kadehdi heiltä tulotasoa, sillä työ on rankkaa, eikä vapaapäiviä ole 6 kuukauteen. Työpäivät venyvät helposti 12-tuntisiksi. Mielenkiintoista olisi tietää kuinka pitkillä (ja minkä hintaisilla) sopimuksilla risteilynjohtaja ja päällystö ovat.

Sinivalkoiset siivet lennättivät meidät Atlanttin yli. Koneessa oli harvinaisen hyvin jalkatilaa, eikä kipeäkään polvi krampannut. Pari penkkiriviä meitä taaempana istunut rymyseurue viihdytti puolta koneellista siihen asti kunnes yksi herroista sammui lattialle ja oksensi päällensä. Harvinaista asiassa oli, että kyseessä ei ollutt suomalainen, vaan virolainen herrasmies.
Liki 9 tunnin lennon jälkeen saimme jonottaa kaksi tuntia passitarkastuksessa.

Tämän jälkeen keksimme vielä loistoidean lähteä suunnistamaan kohti hotelliamme julkisilla. Vasta lähempänä ottaisimme taksin... Taisimme olla ainoat valkoihoiset metrossa. Metroasemillakin erotuimme joukosta siinä määrin, että melkein olisi voinut pelottaa. Aaltopeltiset asemarakennukset ja tummaihoisten poliisien huima määrä eivät myöskään herättäneet luottamusta.

Kun lopulta pääsimme taksiin yli 2 tunnin metroseikkailun ja ihmettelyn jålkeen, saimme taksikuskin, joka osasi muutaman sanan suomea! taijikistalainen isäntä oli asunut puoli vuotta Suomessa ja ollut Nokian renkailla työharjottelussa.



Hotellimme löytyi Staten Islandilta lähes pimeänä. noh, ainakaan ei ollut ylibuukattu. Huone on pieni ja siisti. Sänky puolestaan on valtava, tyyöyjä tsiljoona, mutta peittoja vain yksi. Ensimmäistä kertaa ikinä nukuimme saman peiton alla sopuisasti ilman peittorosvousta. 

Biologinen kello ja kurniva vatsa herättivät aamuneljältä. Hotellin aamupala tarjosi satenkaarenkirjavia muroja, vohveleita, paahtoleipää, jugurttia, munakokkelia ja jauhelihapihvejä styroks -astioilta nautittuna. Toisaalta nälkäkin oli niin mittava, että kasvisten ja posliiniastioiden puuttuminen ei paljoa haitannut.

Nyt pikapikainen tunnin shoppailukierros Jersey Gardens -Outletissa, jonka jälkeen suunnistus kohti laivasatamaa.

Robotti-imuri

Meille muutti kuukausi sitten kotiorja nimeltä Neato. Suomeksi siis pölynimurirobotti. Kuukauden koekäytön jälkeen ajattelin jakaa siitä kommentteja eteenpäin.Laillinen orja on ollut meillä haaveissa jo pari vuotta, mutta investointi on siirtynyt joko budjetin tai imuri-yhteensopimattoman asunnon takia. Nyt remontin yhteydessä poistimme asunnostamme turhat kynnykset, ja kun budjetti antoi periksi, niin enää oli valittavana malli.

Neato XV-15 valitsi meille itse itsensä voitettuaan MicroPC:n ja Tekniikan Maailman imuritestit.

500 euron investointi kirpaisi, mutta imurointia vihaavalle koiranomistajalle se oli silti kannattava ratkaisu. Tällä hetkellä imuri hoitelee noin 60 neliön alueen (olkkari, makkari, keittiö) 5 kertaa viikossa, ja joka kerralla kertyy säiliöön noin nyrkin kokoinen möykky p***aa. Huonepölyä, hiuksia, hiekkaa, koirankarvaa etc. Koiralla ei ole juuri nyt karvanlähtöä meneillään, joten sekään ei selitä tuota mössön määrää.

Neato asuu toistaiseksi sängyn alla, mikä ei ole paras paikka, sillä säiliön päivittäinen tyhjentäminen on hankalaa sieltä käsin. Tyhjentäminen itsessään on helppoa, vie ehkä 2 minuuttia. Imurin päällä on jonkinlainen kamera, jolla se skannaa jatkuvasti ympäristöään. Näin se ei törmäile juurikaan huonekaluihin ja muihin esteisiin, mutta kääntöpuolena taas lattialistojen vieruset ja nurkat jäävät siivoamatta. Meillä on olohuoneessa kaksi isoa IKEAn karvalankamattoa, joiden päälle tuo kiipeää ongelmitta. Sitä vastoin kevyen räsymaton päätyjen lankahapsut tuottavat vaikeuksia. Karvalankamattojen puhtaus on ihan eri luokkaa nyt kuin kuukausi sitten. Neatossa on kai joku menetelmä, jolla se ikäänkuin tamppaa mattoja. Nuo karvalankamatot saattavat olla toinen selitys kertyvän mössön määrään. MikroPC:n testissä Neato löysi testihuoneistosta 30 % enemmän likaa kuin testin toiseksi tullut robotti. Jumboon eroa oli liki 60 %.

Käyntiääni tuossa on sitä luokkaa, että itse en nukkuisi samassa huoneessa kuin duunissa oleva imuri, mutta enpä nukkuisi tavallisenkaan imurin kanssa. Ja tuohan on tarkoituskin ohjelmoida toimimaan silloin kun itse ei ole kotona. Koiramme ei ole tuosta moksiskaan, ei myöskään imurointihetkellä kylässä ollut kaverin koira, joka yleensä on ääniherkkä.

Parasta tuossa on, että se on riittävän hifi teknolelu isännälle, jonka kiinnostus riittää säätää ja puhdistaa imuria ihan eri lailla kuin perinteisen imurin kanssa. Ennen isäntä vihasi imurointia, nykyään hoitaa kokonaan Neaton putsauksen. Kokonaisuutena siis en vaihtaisi tuota enää pois (vaikka joutuisinkin itse putsaamaan.) 2 min putsaus on kuitenkin ihan eri luokkaa kuin puolen tunnin imurin varressa kökkiminen.) Koko asunnon siisteystaso on noussut sen verran, että muutama kaverikin on kommentoinut asiaa.

Matkailu avartaa

Terveisiä Venäjältä!
Istun hotellihuoneessa pienessä 160 000 asukkaan kyläpahasessa, jossa ei ole muuta tekemistä kuin neuloa sukkia ja surffata netissä - jos hyvä tuuri käy ja netti sattuu toimimaan. Kaupunki on fyysisesti vain 60 km päässä Moskovasta, mutta käytännössä matka vie 2-4 tuntia ruuhkasta riippuen. Henkinen etäisyys on sitäkin enemmän.

Finnair lennätti minut tänne, ja tehtaan auto kävi noutamassa lentokentältä. 3 päivää ihmettelemme tuotantolaitoksen toimintaa, sitten lennetään takaisin. Venäläisessä tuotannossa riittääkin ihmettelemistä, ja byrokratia on omaa luokkaansa. Kävimme tänään osastolla, joka työllistää 180 koneenhoitajaa/hitsaria/duunaria. Tutkimme papereita nippu toisensa perään ja kyselimme viisaita. Mitä tuo numeroyhdistelmä tarkoittaa, miksi olette uusineet tuon koneen?

Vaikka olen tottunut liikkumaan maailmalla oudoissakin paikoissa yksinkin, täällä tiimimme lähtee yhdessä jopa kauppaan. Eilen tein poikkeuksen ja kävelin hotellilta 100 m päässä olevaan ruokakauppaan yksin. Tulkkimme meinasi lähteä mukaan varmistamaan että selviän reissusta. En kuitenkaan jaksanut odottaa että hän kävisi vaihtamassa vaatteet hotellilla, joten päätin ottaa riskin. Selvisin hengissä.

Tehtaalla päiväämme kuuluu lounastaminen isäntiemme kanssa. Ruoka on taiteellisesti aseteltu kulhoihin ja noudattaa aina samaa kaavaa: alkupala (yleensä aladobia) ja -salaatti odottavat meitä pöydässä koristeellisesti leikattujen ja aseteltujen hedelmävatien ja pullapinojen kera. Ne tuhottuamme valkeisiin jättimäisiin labratakkeihin ja pitsihilkkoihin (=muovisiin kakkupapereihin, jotka on niitattu klemmareilla kasaan) pukeutunut tarjoilija vaihtaa salaattilautaset höyryävään keittolautaseen - yhden kerrallaan sitä mukaa kun seurueemme jäsenet saavat syödyksi. Kukaan ei odota, että vieruskaveri saisi ruokansa, vaan ruuan kimppuun hyökätään välittömästi. Keiton jälkeen vuorossa on pääruoka, joka on yleensä jonkin sortin leivitetty leike rasvaperunoiden kera. Jälkiruokana on kahvia ja jäätelöä. Kaikki ruoka tarjotaan kultareunaisilta lautasilta ja vesi kristallilaseista. Lautaset on asetettu muovisille pitsijäljitelmätableteille, samanlaisille kuin tarjoilijalla on päässänsä.

Kerran vierailun aikana käymme illalla ravintolassa syömässä, isäntäväen piikkiin tietysti. Kaupungissa on siis yksi kelvollinen ravintola. Todistetusti vain yksi, sillä eilen olimme siellä jo kolmatta kertaa vuoden sisään. Ravintola on aasialais-venäläinen fuusiokeittiö. Vodka virtaa, annokset on aseteltu koristeellisesti, ja listalla on erikoisuuksia marinoiduista jättikatkaravuista porsaan polvilumpioon. 

Surrur rukki

Siitä asti kun Nuna muutti meille, olen uhonnut tekeväni siitä rukkaset - tai lapaset. Tavoitteen toteutumiseksi osallistuin syksyllä Espoon Työväenopiston kehräyskurssille, jossa valmistettiin värttinöitä ja opeteltiin kehräämään. 15 värttinän ja 400g villakasan omistajana oli hyvä opetella tuota jaloa taitoa. Ensimmäiset kehruuyritykset eivät olleet neulontakelpoisia, mutta joululahjakasaan valmistui lopulta Nunasta neulotut ranteenlämmittimet miehen siskolle ja unisukat äidilleni. Rukkasia odottelen edelleen, sillä ranteenlämmittimet eivät ole ihan sama asia. Koiralanka on ihanan pehmoista ja pörröistä, mutta tavattoman vaikeaa kehrätä.

Kuultuani kehruuinnostuksestani mummoni kaivoi varastostaan isomummon 101-vuotiaan rukin ja lahjoitti sen minulle. Rukki ristittiin välittömästi Hilmaksi isomummon mukaan ja iskettiin tulille. Vaikka värttinäkehräys alkoi jo sujua, meinasi rukin kanssa päästä itku. Muutaman ärräpään ja satojen katkenneiden langanpätkien jälkeen sekin alkoi luonnistua, mutta nyt alkaa pahasti vaikuttaa siltä että tuohon jää koukkuun.

Kehrääminen on hyvin meditatiivista toimintaa. Ajatukset saavat harhailla minne sattuu, ja ajan kulumisen huomaa vain istumalihaksisaan tai vasemman käden puutumisena. Loistavaa toimintaa rauhoittaa pää ennen nukkumaankäyntiä. Joten nyt Hilma-rukki istuu keskellä olkkarimme lattiaa joulukuusen ja kirjahyllyn välissä. Hyvä kysymys myös on, että mitä hittoa joulukuusi tekee sisällä vielä tässä vaiheessa vuotta! Sille ei ole taidettu viikkoon antaa vettäkään... Vastaus lienee, että en ole jaksanut riisua sitä koristeistaan, ja mies haaveilee saavansa robotti-imurin asap (viime viikolla) ja haluaa testata sitä neulasiin. Imurin piti tulla meille jo moneen kertaan, mutta joko ne ovat juuri loppuneet tai uutta toimituserää ei ole vielä tullut, mutta tulee maanantaina - ja maanantaina koko pulju ilmoittaa olevansa viikon lomalla. Eikä tuota voi tilata netistä, kun me haluamme maksaa sen käteisellä!

Kehruukurssilla saadut 400-500g villaa on nyt poljettu langaksi. Omat alkuperäiset villavarastoni alkavat olla nolla, joten tilasin Saksasta 200 g suomenlammasta ja 200 g brittiläistä Blue Faced Leicester- villaa. Nämä eivät ole ehtineet vielä kotiutua, ja näin vahingossa netissä linkin Shetlantilaiselle villakauppiaalle, jolta sitten ihan *hups* vaan kilon värjäämätöntä shetlanninlampaan villaa. Näistä kumpikaan ei ole vielä saapunut, vaikka tilauksesta on jo yli viikko. Ja taas sorruin. Eilen lähti Briteistä tilaus kunnon villapaketista: yhteensä kilo sininaamaista leicesteriläistä (lammasta), merinoa, vauvakamelia ja -alpakkaa. Kilo villaahan on käytännössä paperikassillinen. Ja nyt tuota on tulossa 2,4 kg... Ja samaan aikaan kehräystekniikkani parantuessa myös kuitu ohenee. Samasta grammamäärästä tulee siis enemmän metrejä. Käytännössä se tarkoittaa, että kun kuukausi sitten kehräsin yhdeltä istumalta yhden rullallisen (50g) lankaa, niin nyt minulta menee jo 3-4 iltaa samaan rullaan.

Kuitujen saapumisesta haaveillessani pengoin vanhaa lankavarastoani läpi ja löysin 10 vuotta vanhoja huovutusvilloja. Joskus keskiaikajuttuja harrastaessani harrastin myös huovutusta. Tuosta jäi yli muutama sata grammaa villoja, joiden lisäksi yksi ystäväni lykkäsi minulle oman lukioprojektinsa ylijäämävillat - muovikassillisen lilaa ja pinkkiä huovutusvillaa. Nyt on lilat poljettavana, saas nähdä millaista tulee. Ainakin merinoon verrattuna tuo huovutusvilla on turkasen karkeaa.

Uutta elämää

Hupsista, lähes 3 vuotta edellisestä postauksesta :)

Viimeisen puolen vuoden ajan ajatus bloggaukseen paluusta on kutkutellut useampaankin otteeseen. Aina ajatus on kuitenkin kaatunut siihen, etten keksi mistä kirjoittaisin. Luen paljon, mutta kirjablogi ei ole minun juttuni. Luen nautinnon vuoksi, ja pelkään lukunautinnon katoavan jos yritän ylianalysoida kaikkea. Pointsit Sallalle hienosta lukupäiväkirjasta!

Matkustaminen on edelleen lähellä sydäntä, mutta tuntuisi hassulta kirjoittaa matkahaaveista, jotka eivät välttämättä koskaan tapahdu. Tai sitten kirjoittaa blogia vain pari kertaa vuodessa tapahtuneista matkoista. Tai työmatkoista.

Joku voisi pitää työtäni eksoottisen mielenkiintoisena, mutta ensimmäisen 10 minuutin keskustelun jälkeen mielenkiintoisuus karisee ja tämä on vain tavallista insinöörityötä. Istumalihaksia ja pilkuntarkkaa raportointia.

Jäljelle jää enää sydäntä lähellä oleva asia, käsityöt. En koe itseäni mitenkään hyväksi tai aikaansaavaksi niiden suhteen, mutta ehkä niistä voisi kirjoittaa oppimisprosessina. Tai sitten sekoitan kaikki aiheet ja kirjoitan mistä milloinkin. Ei kai sillä ole väliä, kunhan kirjoitan!

Ameriikan ihmemaassa

*edit* Valokuvia reissusta löytyy muuten TÄÄLTÄ.

Kirjoitin muualle nettiin matkakertomuksen 2 viikon reissusta New Yorkiin, Floridaan ja Karibialle, joten laitanpa sen samantien tännekin, jos tänne vielä joku eksyy.

Häämatkakohteenamme oli alunperin Israelin Eilat, joka vaihtui vain kuukautta ennen häitä Yhdysvalloiksi, New Yorkiin ja Floridaan sekä Karibianristeilyyn.

Menomatkalla suurin pultti tuli otettua Helsingin päässä: aikataulustressaajana meinasin hieman hermostua, sillä sulhon vanhemmat olivat ystävällisesti luvanneet heittää meidät lentokentälle, mutta lähtivät vasta töistä tasan 2 h ennen lennon lähtöä, eli me pääsimme kentälle vain 1,5 h ennen. Netti- check-in ei myöskään ollut käytössä, joten olin oikeasti hermona. Onneksi kentällä ei ollut ruuhkaa, joten pääsimme suoraan turvatarkastuksiin.

Toinen etukäteen jännittänyt seikka oli reilun 1,5 tunnin vaihtoaika Heathrown kentällä, joka sisälsi vielä terminaalin vaihdon. Sielläkin kaikki meni näppärästi, ja olimme uudessa 5. terminaalissa jo puolessa tunnissa – eli jäi vielä aikaa shoppailuunkin :)

Nykissä otimme suoraan taksin hotellillemme, sillä väsymys alkoi jo painaa – aikaerosta puhumattakaan. Ei ollut puhettakaan, että illalla olisi enää lähdetty katselemaan kaupunkia.

Tiistaina Nykissä paistoi aurinko, ja päivä oli täydellinen turistille. Kävimme Manhattanin eteläkärjessä ihmettelemässä Battery Parkia, josta tuli ihania valokuvia! Kävelimme South Street Seaportille ihmettelemään laivoja ja jonottamaan TKTS:n lippuluukulle. Oopperan kummitukseen tai Mamma Miaan ei ollut enää lippuja, joten noudatimme edessä jonottavan mamman suosituksia ja otimme 60 taalaa kappaleelta maksaneet liput Speed the Plow –näytelmään. Ennen näytelmää käveltiin myös Brooklyn Bridgen yli Hudson –joen toiselle puolelle kuvaamaan Manhattania sekä käytiin ihmettelemässä Empire State Buildingia, johon päästiin yllättävän pienellä (15 min) jonotuksella.

Näytelmä oli varsin mainio, tosin siinä esiintyi vain 3 näyttelijää. Tunnetuin heistä on ehkä William H. Macy, joka on tehnyt esim. miespääroolin Cohenin veljesten Fargossa. Aikaero tainnutti meikäläisen melko tehokkaasti pimeään teatteriin, mutta sain sentään nautittua parhaasta koskaan näkemästäni näyttelytyötä sekä upeasta lavastuksesta! Normaalisti en kiinnitä lainkaan huomiota lavasteisiin, mutta tuolla oli pakko: näyttämö ei ollut näyttämö, joka oli lavastettu huoneeksi, vaan se oli selkeä huone. Kun kohtaus vaihtui päähenkilön kodiksi, lavaste pyörähti ympäri, ja tilalle tuli hieno luksusasunto, ei näyttämöä joka on lavastettu asunnoksi parilla sohvalla. Vaikea selittää visuaalista kokemusta, tuo oli minusta kuitenkin ehkä parasta koko näytelmässä, vaikka varsinainen dialogikin oli todella nokkelaa :)

Keskiviikkona keli oli kylmää tihkusadetta, joka ei paljoa houkutellut ulkoilemaan. Käytiin syömässä sushi –ateria, joka oli varmasti reissun terveellisintä ruokaa kaikkien mössöhampurilaisten ja subway –patonkien rinnalla. Amerikkalainen ruokakulttuuri ei siis tehnyt vaikutusta. Matkailijan oli todella vaikeaa löytää mitään järkevää syötävää (Manhattanilla nyt sentään vähän helpommin kuin Floridassa), joten useimmiten tuli syötyä juuri patonkeja ja hampurilaisia. Jopa Mäkkäri-hampparit ovat Suomessa parempia kuin Jenkeissä – täällä niiden välissä on sentään edes salaattia, amerikkalaisen hampurilaisen kanssa sai olla onnellinen jos sai siivun juustoa pihvien ja kumisämpylän väliin… Kävimme testaamassa jenkkimäkkiä Times Squaren McDonaldissa, ja olimme ravintolan noin 40 asiakkaasta ainoat valkoihoiset. Tai saattoi siellä olla yksi meidän lisäksemme. Oli aika mielenkiintoinen kokemus, havaitsi todellakin olevansa valkoista vähemmistöä…

Sateisesta tihkusta johtuen emme juuri kävelleet, vaan ajelimme metron päivälipuilla tavaratalojen väliä ja päädyimme lopulta kuvaamaan pimenevää Times Squarea. Tulipahan ainakin hassuja kuvia ihmisistä sateenvarjojensa kanssa.

Torstaiaamuna oli aikainen herätys, sillä lento lähti jo kuudelta kohti Miamia. Kesken lennon kapteeni kuulutti yhtäkkiä: ”Voi olla, ettemme sääolosuhteiden takia pääsekään Miamiin, tai sitten voi olla, että olemme 1,5 h myöhässä (3 h lento). Tai sitten menemmekin Atlantaan ja olemme sieltä 1,5 h myöhässä. Tai sitten ei”. Todella luottamusta herättävää. Koko lennon aikana matkustajille tarjottiin ainoastaan mukillinen tuoremehua, itse olisi saanut ostaa siihen keksin kaveriksi 3 tai 4 dollarilla, keksistä riippuen. Muuta ei ollut tarjolla edes rahaa vastaan – paitsi viinaa tietysti. Voisin melkein laittaa American Airlinesin boikottiin…

Miamista saatiin allemme Chrysler Sebring, jolla oli vain 4000 mailia mittarissaan. En ollut aiemmin ajanut montaakaan metriä automaattivaihteisella autolla, saati sitten avoautolla, mutta hyvin tuo sujui siitä huolimatta, kiitos kotoa mukaan otetun TomTomin. 5 h ajon jälkeen pääsimme Orlandoon, jossa majoituimme reissun edullisimpaan hotelliin, alle 50 euroa yöltä. Hotellihuone oli myös suurin koko reissun aikana. Iltapalahamurilaisella hotellin baarissa mies tosin taisi saada vatsapöpön, joka aiheutti sen, että hän kiersi seuraavana päivänä enemmän Disneylandin vessoja kuin huvipuistolaitteita.

Hotellin aulassa myytiin lippuja huvipuistoihin. Ostaessamme kerralla 2 aikuisen liput 3 eri puistoon (Disneyn Magic Kindom, Universal Studios sekä Kennedy Space Center) saimme 100 dollaria alennusta kun lupauduimme kuuntelemaan Sheraton –hotelliketjun asiakasomistajuusinfon. Info kesti kuljetuksineen 3 tuntia ja sisälsi aamupalat, mutta sen suurin anti oli oikeastaan amerikkalaisen markkinointikulttuurin tehokkuuden ihailu. Voisin kuljettaa Suomesta muutaman markkinoinnin opiskelijan/opettajan/proffan ottamaan oppia tuolta.

Disneyssä odotin eniten Space Mountain –vuoristorataa, joka kuitenkin oli pettymys Pariisin vastaavaan verrattuna. Pariisin laite on Space Mountain 2, ja siinä on muutama melkoinen päivitys vanhaan verrattuna. Seuraavana päivänä Universalilla pettymykseni korvaantui testatessamme Revenge of the Mummy –vuoristorataa, joka pitää tällä hetkellä ykköstilaa huvipuistolaite-rankingissani. Muumion vuoristorata oli rakennettu ”pyramidin” sisään, ja siellä oli itse ajelun lisäksi ihailtavana todella hienoja muumio –robotteja sekä pelottavia pyroefektejä, puhumattakaan päälle kaatuvista seinistä ja jumittuvista vaunuista… Universalilla muuten reput piti jättää lokerikkoihin, jotka lukittiin antamalla sormenjälkitunniste. Uskoni sormenjälkitunnistukseen ei vakuuttunut vieläkään, sillä yllättäen meidän reppumme jäi jumiin, kun laite ei tunnistanut miehen sormea enää reppua noudettaessa… Vieressä oli toinen pariskunta, jolla oli sama ongelma.


Varsinaisesti huvipuistona tykkäsimme enemmän Universalista, oli selvästi aikuisempaan makuun kuin Disneyn Magic Kindom. Toisaalta Disneyn Epcot –puistoa kehuttiin kovin, pitänee testata se joskus toiste :)

Kolmantena päivänä ajoimme 2 h matkan rannikolle Kennedy Space Centeriin. Miehen silmät syttyivät tuikkimaan kun hän näki ensimmäiset raketit – ei tarvinnut kysyäkään oliko tämä kivempi kuin Disney tai Universal. Avaruuskeskus oli oikea pikkupojan unelmapaikka: ulkonäyttelyssä oli esillä jenkkien avaruushistorian eri raketteja, ja sisätiloissa eri videoesityksiä ja prototyyppejä. Bussikiertoajelu vei meidät avaruusalusten kokoamisrakennuksen ympäri ihmettelemään sukkuloiden ja rakettien laukaisualustaa. Kaikki amerikkalaisten miehitettyjen avaruuslentojen laukaisut on lähetetty tuolta, leffoissa tuttua Houstonia käytetään kaiketi lentojen ohjaamiseen tms.

Illaksi ajoimme vielä Miamiin espanjalaisten miehittämään hotelliin (olimme ainoat valkoiset ja ei espanjaa-puhuvat koko hotellissa) valmistautumaan seuraavan aamun risteilyyn.

Itse risteily oli mahtava, suosittelen lämpimästi! Hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdallaan, sillä parvekkeellisen hytin lisäksi matka sisälti kaiken ruoan, jota laivalla onnistui suuhunsa laittamaan, pizzasta sushiin ja ala carteen. Päivällispöydässä tarjoilija puhutteli nimeltä, ja ruoka valittiin päivittäin vaihtuvasta menusta. Listalla oli vaihtoehtoja hummerista etanoihin ja peruspihveihin, joten vaihtelua riitti – ja jollei nälkä olisi lähtenyt, niin annoksia tai vaihtoehtoja sai tilata niin monta kuin halusi. Minä menetin sydämeni laivan chocolate melting cake:lle, joka tarjottiin vaniljajäätelön kanssa. Sulaa tummaa suklaata vähän mutakakun tyyliin, nam!

Hyttimme oli 9. kerroksessa heti aurinkokannen vieressä. Etukäteen vähän pelotti, että kuuluuko aurinkokannen ja uima-altaiden meteli hyttiimme, mutta ei kuulunut inaustakaan. Laivalla oli kuulemma 400 lasta, mutta laivan nuorisokerho onnistui pitämään muksut hiljaisena oman ohjelmansa parista, joten edes uima-altaissa riehuvista kymmenvuotiaista ei ollut riesaa. Toki laivan takana olisi ollut ”Adults only” –uima-allasalue allasbaareineen, mutta siellä hengasimme lähinnä sen takia, että pääalueella oli aina musiikki kovalla tai jotain ohjelmaa menossa.

Laiva pysähtyi kolmessa satamassa: Nassaussa Bahamalla, yksityisellä uimarannalla Half Moon Cayllä sekä Turks and Caicos –saarille kuuluvalla Crand Turkilla. Nassaussa kävimme sukeltamassa etukäteen varatulla sukellusretkellä. Alkuun en meinannut uskaltaa, sillä edellisestä kerrasta oli liian kauan, mutta toisella kerralla onnistui jo paremmin. Ja kun nousi lopulta takaisin veneeseen, tuntui että homma loppui ihan kesken. Vesi oli ihanan turkoosia, ja näkyvyys hyvä. Pohjassa ihmettelimme muutamaa kalaa, korallia sekä pienen lentokoneen romua, joka toimi nyt kalojen kotina.

Half moon caylla ei ollut muuta tekemistä kuin maata aurinkotuolissa lukemassa kirjaa. Toki olisi voinut vuokrata katamaraanin tai polkuveneen tai lähteä ratsastamaan, mutta emme jaksaneet pohtia näitä etukäteen, joten kirjan lukeminen teki oikein hyvää – paitsi ihon kannalta. Aurinkorasvan suojakerroin 30 ei tepsinyt lainkaan, vaan alle 2 tunnin jälkeen iho punoitti kuin viimeistä päivää – vaikka olin lisännytkin rasvaa moneen kertaan.

Grand Turkilla teimme vähän shoppailuja ja istuimme kuuluisassa Margaritaville –baarissa juomassa Pinacoladaa. Toinen reissun suosikkijuoma oli Mohito, molemmat täysin uusia tuttavuuksia minulle. Baarissa oli jenkkileffoista tuttu spring break –kännäysmeininki meneillään, ja sitä oli varsin mielenkiintoista seurata. Tyttöjä pikku bikineissään, poikia pullistelemassa hauiksiaan punnerruskilpailuissa, ja kaiken kruunasivat uima-altaaseen tarjoiltavat drinkit erikoismuovimukeista. Itse allas puolestaan oli max 1 m syvä, jotta drinkkien siemailu ei kävisi liian hankalaksi…

Laivaristeilyn jälkeen meillä oli vielä 1,5 vuorokautta aikaa käydä Floridan eteläkärjessä Key Westissä ihailemassa kuuluisaa auringonlaskua. Matka Key Westiin oli hieno, pientä saarijonoa/riuttaa pitkin 5 h ajo, kun molemmin puolin autoa näkyi vihreää viidakkoa, valkeaa hiekkaa ja turkoosia vettä. Itse Key West oli kaunis merirosvomaineella ratsastava pitsihuvilapuutalokaupunki, johon voisin hyvin kuvitella tulevani aikanaan viettämään eläkepäiviäni, mikäli saari ei ole vajonnut mereen napajäätiköiden sulaessa :)

Kotimatka Key Westistä Lappeenrantaan kesti lähes 35 tuntia, ja kun lisätään tuohon vielä aikaeron aiheuttama väsymys, olen vieläkin melko rikki matkustamisesta. Mannerten välinen lento oli myös harvinaisen epämiellyttävä: ensin oli turbulenssia niin, että viinipulloistaan sai pitää kaksin käsin kiinni, ja lopulta koneen lämpötila nousi niin kuumaksi, ettei nukkumisesta tullut mitään, ja ilma oli niin kuivaa ja ohutta, että hengityskin alkoi olla jo hankalaa. Olin keskipenkillä ja pompin vähän väliä miehen yli hakemaan juotavaa – sillä aamuyön tunteina lentoemotkaan eivät tarjoilleet vettä. Loppuvaiheessa lentoa eräs stuerteista kysyi minulta alanko olla jo hengissä – oli katsonut tuntia aiemmin, että näytän siltä että pyörryn minä hetkenä hyvänsä. Ei tainnut olla kovin kaukanakaan.

Lontoossa 6 h vaihdon aikana sain sentään nukuttua pari tuntia intialaisille ja matkustusrajoitteisille varatussa loungessa, ja lopulta jaksoin shoppailla vielä viime hetken viinaksia. Yllättävän paljon tuli kuskattua alkoholia Suomeen, ihan kuin sitä ei häistä olisi jäänyt jo riittävästi…

Kokonaisuutenaan matka oli ihana, rasittava ja aivan meidän näköinen, eli ainoana miinuksina kiire (meille hyvin tyypillistä), miehen mahatauti ja epämukava lento.

Puhe Miehelle 5.4.2008

Minua pyydettiin pitämään puhe miehelle ainejärjestömme vuosijuhlissa. Pyyntö oli kunnia, vaikka homma jänskättikin, sillä olen kaikkea muuta kuin armoitettu taitava esiintyjä. Tällaisen puheen sain kuitenkin kasaan:

Arvoisat juhlavieraat, hyvät kanssasisaret, ja ennen kaikkea te, kamalan ihanat tai ihanan kamalat miehet. Minulla on kunnia pitää puhe miehelle, näin karkausvuoden kunniaksi. Puheiden pitäminen ei ole vahvinta leipälajiani, mutta kuten sanottu: kun savolainen avvaa suunsa, nii vastuu siirtyyp kuulijalle. Siispä savolaisuuteeni vedoten, myönnän täten itselleni vastuunvapauden.

MIEHET! Sen kuulee useinmiten kiukkuisena puuskahduksena naisen suusta. Miehet: aluksi elämäämme vaikuttaa isä, sitten veljet, sedät, serkut, ystävät ja lopulta oma puolisomme. Rakkaat, ihanat miehet! On ihanaa, että olette olemassa! Sillä jos teitä ei olisi, kuka korjaisi tietokoneeni, putsaisi viemärini, poraisi hyllyt seinään ja kiinnittäisi lamput kattoon? Kenelle voisin soittaa kun kohtaisin mitä tahansa ongelmia missä tahansa? Noh, suoriutuisin kyllä noista itsekin tiukan paikan tullen, mutta ilman lämmintä miehistä kainaloa tämä paikka olisi huomattavasti kylmempi paikka elää.

Ylivoimainen enemmistö teekkariyhteisöstä on miessukukunnan edustajia. Tämän tilastollisen seikan huomioiden ei ole ihmekään, että ujompaakin, ei niin missinmittaista neitokaista pidetään täällä kuin kukkaa kämmenellä ja hemmotellaan miesten huomiolla. Lopulta tämä voi johtaa surulliseen tosiasiaan, ettei teekkarityttö osaa elää enää ilman miehistä huomiota: pelkkä naisseura on jotenkin, noh, tylsää ja vaillinaista.

Millainen sitten on teekkaripoika, ja kuinka sellaisesta kesytetään oiva elinkumppani, ehkä jopa aviomies. Sillä tunnettu tosiasiahan on, että teekkareiden kanssa voi pitää hauskaa, mutta diplomi-insinöörit ovat varsin arvostettua aviomiesainesta. Useiden tuntemieni teekkaripoikien nörtin ulkokuoren alla sykkii ujo hiljainen sydän, joka ei oikein tiedä kuinka lähestyä naista. Komeammat ja kovaäänisemmät pelimiehet kiilaavat ohi, mutta jatkavat usein matkaansa seuraavan hameenhelman perään.

Kuinka naisen sitten tulisi lähestyä teekkaripoikaa? Sanoisin, että varovasti. Valloittavasti hymyillen, ja kenties vielä keittiön kautta, sillä stereotyyppinen teekkaripoikahan elää mikropitsalla ja kokiksella. Kun lähestyminen ja ensitapaaminen on hoidettu, alkaa vaikein vaihe: seurustelun aloittaminen. Skinnarilan tarjoamat treffipaikat ovat melko rajalliset, mutta ainahan voi lähteä vaikka yhdessä lenkille. Orastavien parisuhteiden onneksi meillä on käytössämme myös IRC. Irkin tiedetään synnyttäneen useampiakin parisuhteita ja myös pelastaneen huterassa alkuvaiheessa olevia suhteita, sillä nykymaailman kieroutuneessa yhteiskunnassa keskustelu netissä tuntuu livetreffejä luontevammalta.

Mikäli suhde pääsee yli alkuvaiheen karikoista, on edessä myös uuden sulhasehdokkaan esittely vanhemmille ja ystäville. Tuomio voi olla aika karu, jos teekkaripoika ei saa sanaakaan suustaan niin monen uuden ihmisen läsnä ollessa. Kaverit puolestaan eivät alkuunkaan kadehdi naiselta tämän teekkaripoikaystävää, mutta vuosien vieriessä ja suhteen jatkuessa sinkkuna yhä pysyttelevät kaverit alkavat kademielin katsella vakaata, kestävää parisuhdetta.

Toki teekkaripojissakin riittää pelimiehiä, jotka etsivät hauskanpitoa ja flirttiä mahdollisimman monen naisen kanssa. Miksi nainen sitten lähtee pelimiehen matkaan sen sijaan, että valitsisi joka äidin unelmavävyn, teekkaripojan? Meissä tytöissäkin löytyy ujomman sorttisia. Naisen on huomattavasti helpompi lähestyä pelimiestä – riittää kun tätä katsoo silmiin, pelimies hoitaa lopun. Pelimiehen on mahdollista kehittyä hyväksi aviomieheksi, siinä missä nörttipojankin pelimieheksi, homman juju piilee vain itsetunnossa ja elämän valinnoissa. Unelmavävy tohvelisankarikin voi yllättää, näkeehän sen jo ministeriemmekin naisseikkailuissa.

Siispä kaikki te rakkaat miehet. Kiitos siitä että olette olemassa ja teette elämästä elämisen arvoista.

Lisää matkailua

Koska pätkätyöläisen lomat ovat kiven alla, on viime aikoina tullut harrastettua matkailua viikonloppulomien muodossa Euroopassa. Pitkät juhlapyhäviikonloput ovat kuin luotuja kaupunkilomailuun. Uusimpana tuttavuutena kävimme tutustumassa Phjois-Italian pääsiäiseen. 5 päivää ja 4 yötä, kohteina Verona, Venetsia ja Garda-järvi. Ystävällinen kaverimme majoitti meidät Veronassa, joten kalliista lennoista huolimatta budjetti ei karannut käsistä.

Italiassa oli sekä tuttua että uutta. Paljon parjattu julkinen liikenne yllätti toimivuudellaan ja edullisuudellaan: 1,5 h junamatka maksoi 7-15e junatyypistä riippuen, ja junat olivat ajallaan. Aikataulujen kanssa meinasi tulla vähän ongelmia, ja päädyimme menomatkalla spurttaamaan pitkin Milanon rautatieasemaa, sillä Veronan junan lähtölaituri oli merkitty väärin. Saavutimme junan, kun konduktööri puhalsi kolmatta kertaa pilliin lähdön merkiksi. Minulta kesti useampi tunti ennen kuin kroppa toipui spurtista, varsinkin kun vielä eväät levisivät ympäri laituria muovipussin revetessä kesken spurtin.

Onnistuimme jättämään kengät, käsilaukut ja vaatteet kauppoihin, ja shoppailumme kohdistui vain viineihin ja juustoihin. Vaatteita tutkailimme vain näyteikkunoissa, jotka eivät juuri houkutelleet ostamaan: hinnat lähtivät 150 eurosta, eikä maku oikein vastannut suomalaista. Oudoinpana virityksenä näin muutamassa kaupassa myytävän ikäänkuin valkeaa farkkutakin ja kauluspaidan risteytystä, jossa oli kiinteä body-tyyppinen STRING-alaosa. Mitä ihmettä varten kukaan haluaisi pukea moisen päällensä??? Farkkutakki ja peppuvakoon imeytyvät alushousut samassa vaatekappaleessa?!?! Ei voi pieni ihminen käsittää.

Elämä jatkuu

Yli puoli vuotta edellisestä kommentista. Bloggaustauko on tehnyt hyvää, ja olen kuluttanut aikaani erinäisissä keskustelufoorumeissa Internetin syövereissä. Dippatyö valmistui lopulta, ja sen myötä diplomi-insinöörin tupsulla koristeltua todistetta tuli juhlittua rankemman mukaan, 3 shampanjapullon voimin. Nyt tiedän miltä tuntuu juoda kokonainen pullo Dom Perignonia, mutta vieläkään ei ole selvinnyt mitä hienoa on olla diplomi-insinööri... Saihan noihin opintoihin kulutettua 7 vuotta aikaa, kun kiersi maailmaa ja laiskotteli, mutta aika turhalta tuo paperi lopulta tuntuu, maailman kiertäminen sitä vastoin tuntuu entistä tärkeämmältä.

Dippatyön valmistuttua kuskasin vanhalla farmarifordillamme muuttokuorman takaisin Lappeenrantaan kuudeksi viikoksi, kunnes Raumalta tuli soitto, että töitä löytyisi sittenkin... Lupasin palata, jos työnantaja etsii uuden asunnon - vanhasta kun olin ehtinyt jo luopua. Yllätykseksi asunto järjestyi jo seuraavaksi viikoksi, joten taas lastattiin Fordi täyteen ja ajettiin halki Suomen. Fordille ehti dippavuoden aikana kertyä 33 000 km mittariin, ja sama meno näyttää jatkuvan.

Uudet työt eivät vastanneet odotuksia, työ tuntuu suojatyöltä, työhön opastus on olematonta, eikä organisaatiossakaan ole juhlimista. Kuukauden työskentelyn jälkeen työt alkoivat ahdistaa entistä enemmän, ja Rauma siinä sivussa. Parisuhdekaan ei oikein kukoista 400 km välimatkalla. Muutosta on saatava, mutta työttömäksi jääntiin ei sentään sisu anna periksi.

Kesänviettoa Raumalla

Lukeekohan tätä enää kukaan? Noh, ehkä sillä ei ole niin väliä... Täällä Raumalla edelleen asustelen ja yritän saada dippaa eteen päin. Murre on tarttunut pelottavan hyvin, mutta joka kerta kun yritän antaa siitä demonstraation kotipuolen tutuille, tulee suusta vain vanhaa "sie ja mie"-settiä. Elokuun loppuun on sovittu tällä erää työsuhdetta, sitten on taas tilanne auki. Männessä näkkee.

Koko kevään jyllännyt matkakuume pimahti tänään siihen pisteeseen, että varasin reissun elokuiseen Riikaan. Viimeisen niitin antoi sähköpostiin kolahtanut SAS:n mainos, mutta perinteisen pihinä lomailijana etsin halvemmat lennot Ryanairilta. Meno-paluu lennot ja 3 yön hotellimajoitus maksoivat 156e. Mukaan reissuseuraksi kelpuutin Juhon ja vanhemmat :)

Oikeasti tuo matkakuume on ollut yllättävän paha. Taitaa vielä valitettavasti olla parantumaton tauti. Kavereiden reissusuunnitelmia ja -kertomuksia kuunnellessa ja netissä surffaillessa taudista ei ainakaan parane. Kuka on juuri lähdössä häämatkalle Kuubaan, toinen Islantiin, kolmas palannut juuri reissultaan, maailmaa kiertävästä anopista puhumattakaan. Jos erehdyn haaveistani ääneen puhumaan, vastapuoli väistämättä toteaa: "mutta olethan sinäkin reissannut, älä yhtään valita!" Mutta kuka nyt menneitä reisuja enää muistelee. Valokuvatkin on vielä lajittelematta nettiin ja liimaamatta albumiin. Nälkä kasvaa syödessä: jos en olisi koskaan reissuun lähtenyt, en osaisi moisista reissuista edes haaveilla. Nyt uudet haaveet puskevat pintaan heti kun edellisestä reissusta on toivuttu.

Vielä kuvia

Jospa muuttaisinkin tämän kuvablogiksi ja heittäisin kerran kuussa tänne jonkun kuvan vanhoilta reissuilta... Helmikuun kuvana vielä yksi lisää Sloveniasta viime syyskuulta.

Blogin lopetus

Tarinat käyvät vähiin. Elämä ei ole tylsää rutiinia, mutta se ei ole kuitenkaan niin mielenkiintoista että siitä riittäisi tänne asti kerrottavaa.

Lopetan siis kirjoittamisen, ainakin tältä erää. Annan blogin olla vielä toistaiseksi paikoillaan, ainakin helmikuun loppuun. Sen jälkeen blogin koko olemassaolo joutuu tarkan harkinnan kohteeksi. Jos joku haluaa esittää vastalauseita, niin sen voi tehdä kommentointiruudussa tai ottamalla henkkoht yhteyttä.

Vuosi 2006

Kirjoittaminen on jäänyt, kuulumisten määrä on vähentynyt. Tarinoita maailmalta ei oikein tahdo enää keksiä, sillä maailmani käsittää tällä hetkellä lähinnä Rauman lähiympäristöineen sekä kilometreittäin tietä... Tässä kuitenkin tiivistelmä vuodesta 2006. Voi olla että tämän jälkeen seuraavaan postaukseen kuluu aikaa...

1. Mitä sellaista teit vuonna 2006, mitä et ollut tehnyt aiemmin? Matkustin Aasiassa

2. Piditkö uudenvuodenlupaukset ja aiotko tehdä uusia ensi vuodelle?
En luvannut mitään – parempi olla lupaamatta asioita jotia ei kuitenkaan pysty pitämään

3. Synnyttikö kukaan läheisesi vuonna 2006?
Läheisin taisi olla serkun tyttöystävä, jonka olen kerran tavannut

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei niin läheinen että äkkiseltään muistaisin

5. Missä maissa kävit?
Kiinassa, Vietnamissa, Kambodzhassa, Malesiassa, Singaporessa, Thaimaassa, Laosissa, Virossa, Sloveniassa, Itävallassa ja Kroatiassa

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2007 jota et saanut/kokenut 2006?
Valmistua, vakituisen työpaikan, asua saman katon alla sulhoni kanssa

7. Mitkä päivämäärät vuodelta 2006 jäävät mieleen ja miksi?
1.1. uusivuosi Kiinassa, 14.2. kihlajaiset, 28.2. kotiinpaluu Suomeen 9 kk kiertämisen jälkeen, juhannus – sulho palasi Suomeen

8. Mikä on vuoden suurin saavutuksesi?
Sain diplomityöpaikan

9. Entä suurin epäonnistuminen?
En ole onnistunut laihtumaan

10. Kärsitkö sairauksista/loukkaantumisista?
Polveen pistää, selkä jumittaa…

11. Mikä oli vuoden paras ostoksesi?
Auto J - Ford Escort vuosimallia –97

12. Kenen käytös/toiminta ansaitsee kehuja?
Sulho, ystävät, vanhemmat

13.Kenen käyttäytyminen teki sinut ärsyyntyneeksi tai masentuneeksi?
Useinmiten ärsyynnyn itseeni ja masennun epävarmasta tulevaisuudesta

14. Mihin suurin osa rahoistasi meni?
Matkustamiseen – ensin maailmalla, sitten Rauma-Helsinki-Lappeenranta- akselilla

15. Mistä olit tosi innoissasi?
Seuraavan matkan suunnittelusta – tahdon Etelä-Amerikkaan

16. Mikä laulu tulee muistuttamaan vuodesta 2006?
Olavi Uusivirta – Me ei kuolla koskaan… "siskon päätä huimaa taas, sisko tahtoo humalaan…"

17. Verrattuna tähän aikaan vuosi sitten, oletko nyt
a) onnellisempi vai surullisempi? Yhtä epävarma tulevaisuudesta
b) lihavampi vai laihempi? aika samoissa
c) rikkaampi vai köyhempi? tänään oli tilipäivä, mutta siitäkin meni jo iso osa visalaskuun, eli varmaan aika samoissa kuin vuosi sitten

18. Mitä toivot, että olisit tehnyt enemmän vuonna 2006?
Tsempannut itseäni laihtumaan

19. Entä vähemmän?
Kiukutellut sulholle, syönyt vähemmän juustonaksuja, istunut autossa

20. Miten vietit joulun?
Autossa – matkaa kertyi yli 1000 km… Pyhät meni anoppilassa

21. Rakastuitko vuonna 2006?
Enpä tainnut

22. Montako yhden illan juttua sinulla oli vuonna 2006?
En harrasta semmoisia

23. Mikä oli lempi-tv-ohjelmasi?
Sain telkkarin vasta jouluksi, joten… Gilmoren tyttöjä on tullut tuijoteltua tietokoneelta

24. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut vuosi sitten?
Vihaaminen jäi taakse teini-iän myötä

25. Paras lukemasi kirja vuonna 2006?
Auts, näitä kun muistaisi… No viimeeksi ainakin luin Leena Lehtolaisen Maria Kallio- sarjaa

26. Vuoden paras musiikkilöytösi?
YleX:n vuoden 2003 kotimaiset top 200- "kokoelma" :)

27. Mitä halusit ja sait?
Sain kesätöitä, pääsin ulkomaille (uudestaan – vuosihan alkoi jo ulkomailla), sain diplomityöpaikan

28. Mitä halusit, mutta et saanut?
Nukkua pitkiä rauhallisia yöunia…

29. Suosikkielokuvasi vuonna 2006?
Uusi Bondi ehdottomasti!

30. Mitä teit synttäripäivänäsi ja paljonko täytit?
Täytin 25, leivoin kakkuja mökille, ja vietimme kahvikestit muutaman ystävän kanssa. Illalla näkyi revontulia taivaalla, mikä on aika harvinaista elokuiselle Etelä-Suomelle

31. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodesta 2006 paremman?
Enemmän yhteistä aikaa sulhon kanssa

32. Kuinka kuvailisit vuoden 2006 omaa "muotiasi"?
Mustat suorat housut… uutena vaatelöytönä stretch- kankaasta tehdyt naiselliset kauluspaidat

33. Mikä piti sinut järjissäsi?
Nukkuminen - ne yöunet kun sain aina kerran viikossa. Internet - sai pidettyä edes jonkinlaista yhteyttä sulhoon

34. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Ärh, en seuraa julkkiksia. Eniten ärsytystä herätti wannabe-julkku Susan

35. Mikä poliittinen tapahtuma herätti eniten tunteita?
Presidentinvaalit - äänestäminen Vietnamissa ja Kambodzhassa oli kokemus Virnistys

36. Ketä kaipasit?
Sulhoa tietenkin, lisäksi maailmalla oli ikävä ruisleipää, lohta ja juustonaksuja. Okei, oli äippää ja isiäkin ja pikkuveljeä...

37. Kuka oli kivoin uusi tuttavuus?
Uudet työkaverit

38. Kerro arvokas elämänohje, jonka opit v. 2006?
Naru pidentää ikää - kun naurat tarpeeksi, elät ikuisesti! Okei, on ehkä hieman vanha, mutta silti ajankohtainen

Maisemia Blediltä (Slovenia)

Kerta mie olen niin laiska ja saamaton, etten saa aikaiseksi laittaa niitä Slovenian kuvia nettiin, niin laitanpa nyt edes kaksi parasta tänne blogiin. Ai mitenniin sama maisema... mutta se oli niin hieno!!! Enkä voi laittaa kahta sataa kuvaakaan...


Bledin järvi ylhäältä linnalta kuvattuna


Ja valokuva linnan ikkunasta järvelle...

Survival guide: Rauma

No niin, nyt on viikko takana töitä ja Raumaa. Talvi tuli ja meni, mutta loska on ikuista. Neljän päivän jälkeen oli jo ikävä takaisin Itä-Suomeen, eikä syynä pelkästään ollut välimatka Juhoon... Työmatka bussilla on 30 km ja kestää tasan tunnin! Omalla autolla liikkuessa saisi nukkua tunnin pitempään, eikä olisi bussiaikataulun varassa (tänne tulee firman busseista peräti yksi vuoro aamulla ja toinen illalla, joten liukumaa ei juuri säädetä...)

Muuttamaan pääsin ajallaan, ja autokin on vielä toistaiseksi vienyt suurinpiirtein sinne kuin on pitänyt, jopa suurinpiirtein silloin kun olen halunnut - jos vain olen varautunut lähtöön ja auton liikkeellesaantiin hyvissä ajoin. Ei tykkää itäsuomalainen autokaan olla täällä vesiviimassa.

Asunto on ihan ok, ja jos jotain valittamisen aihetta onkaan, niin se on kompensoitu vuokrassa. Suurin valittamisen aihe on tällä hetkellä omassa ajanpuutteessa ja laiskuudessa: viikon asumisen jälkeen kämppä näyttää edelleen siltä kuin muuttokuorma olisi tuotu sisään tunti takaperin. Hävettää jo itteäkin!

Mitä sitten tarvitaan, jotta itäsuomalainen selviytyy hengissä länsirannikon talvesta? Pakkasen ja lumen ikävöinnin voi unohtaa saman tien. Jos jompaakumpaa joskus esiintyy, on tilanne yleensä muuttunut ennen kuin ehtii sisältä ulos. Jos aamulla töihin lähtiessä on kirpeän aurinkoinen pakkassää, niin viimeistään ruokatunnin aikaan tulee jo vetistä räntää naamaan tuulennopeuden ollessa myrskylukemia, eikä auringosta ole enää tietoakaan.

Itäsuomalainen siis varustautui raumalaiseen talveen aivan väärin: Villakangastakki ja matalat talvilenkkarit (tosin jäänastoilla) eivät juuri auta. Paikalliset kulkevat lähes poikkeuksetta toppatakissa ja gore-tex-kengissä tai vastaavissa. Töissä suurinta muotia ovat firman kustantamat vedenpitävät turvakengät ja neonkeltainen huomiotakki.

Kohdatessa vieraita raumalaisia tulee pyrkiä puhumaan niin nopeasti kuin kieli taipuu. Silloin voi melkein vaikuttaa paikalliselta :) Puheenaiheeksi kelpaa sää päivästä toiseen: aina siitä löytyy jotain valittamisen aihetta. Tänäänkin oli niin kova tuuli, että töistä lähtiessä en meinannut saada toimiston ulko-ovea auki, vaikka työnsin kaikin voimin. Kotona Idässä moista on mahdoton kuvitellakaan, mutta siellä ei olekaan merta joka ylettyy Ruotsiin asti :) Huvittavinta asiassa oli se, että tuulesta huolimatta firman tuulimylly ei edes pyörinyt!!! Olivat tainneet tuulimyllyä polkevat firman pr-ihmiset jo lopettaa hekin työpäivän... O:-)

Lähtö lähenee

Ja niinhän siinä kävi taas kerran: lähdön hetki alkaa olla käsillä. Sunnuntaina pakkaan pikkumazda-tilaihmeeni ääriään myöten täyteen ja käännän nokan kohti Raumaa. Maanantaiaamuna on ilmottauduttava Olkiluodon portilla kl 8 kädessä perusteellinen turvallisuustarkastuslomake, varmaankin Supolle (tai johonkin) lähetettäväksi.

Hurjan nopeasti meni tämä 2 kk täällä lappeen Rannalla. Enkä ole edes ehtinyt käydä moikkaamassa kaikkia niitä ihmisiä keitä olin ajatellut :( Noh, eihän tämä ole lopullista, tänne pääsee takaisin ainakin viikonlopunviettoon sillointällöin.

Raumalla odottaa Annan ja Miksun lisäksi 36 neliön saunallinen yksiö punavalkeasta rivitalosta keskellä metsää. Kaupunkiin on matkaa, mutta auton omistustarvetta on kompensoitu reilusti vuokran hinnassa :)

Viimeisiä hassuja kokemuksia lappeesta:
Tänään yliopiston ruokalassa mietin pitkään olinko sittenkin eksynyt lastentarhan ruokajonoon yliopiston sijaan. Ruokalistalla oli nimittäin MUSTAA pastaa (juu, sitä formulamakaroonia), ja lähes kaikki jonottajat kihisivät jännityksestä: "Tuotahan on PAKKO maistaa!" Samanlaista kihinää voisi odottaa lähinnä 4- vuotiaiden, ei heidän vanhempiensa ikäisten ihmisten keskuudessa.

Toinen erikoinen sattuma tapahtui äsken baarissa: Läksimme iltakävelylle Labraan, jonka sulkeuduttua suuntasimme naapurin G-baariin. Baarissa oli meno ylimmillään, mutta ensimmäistä kertaa minun nähteni julkiseen baariin on marssinut miehiä pelkkään pyyhkeeseen pukeutuneina (juu, ei ollut edes kenkiä jalassa!), lompakko pyyhkeen vyötäröltä pilkottaen. Okei, olenhan minä kuullut että jotkut tutut olisivat yrittäneet saada baarista saunakaljaa pelkässä pyyhkeessä, mutta ensimmäistä kertaa näin että yritys myös tuotti tulosta. Saunojat sulautuivat muun baariyleisön sekaan ongelmitta, ja harva edes veti suutaan hymyyn heidät nähdessään. Myönnetään, itse naureskelin tilanteelle vielä kotimatkallakin :)

Lupaus: Seuraavaan postaukseen ei tule menemään kuukautta, mikä oli lähellä päästä käymään tämän ja edellisen välillä.

Slovenia: Portoroz, Lipicca ja Bled

Maa on pieni, mutta kummasti siinä riittää näkemistä.
Viikossa ehtii vilkaista tärkeimmät turistikohteet, mutta ei syventyä oikein kunnolla minnekään.

Vietimme 3 yötä Adrianmeren rannalla Portorozissa. Minulta jäi itse kaupunki näkemättä, kun teimme päivämatkoja ympäristöön niin suurella innolla. Vierailukohteiksi löytyi mm. Postojnan tippukiviluolat, jotka ulottuvat yli 20 km mittaisina vuoristossa. Siellä teimme tuttavuutta myös erikoisen otuksen, olmin kanssa. Luolan jälkeen kävimme tutustumassa Lipiccan hevosfarmilla, josta maailmankuulu valkea hevosrotu on alunperin lähtöisin. Halvin hepoista olisi lähtenyt 8000 eurolla, jos Slovenian valtio olisi suostunut myymään.

Pienen pyrähdyksen teimme myös Kroatian puolelle Umagiin, jonne kuulemma järjestetään Suomestakin seuramatkoja. Me ei ehditty nähdä rantabulevadrin ohella juuri mitään, mutta ehkä kaupungissa riittää muuta nähtävää.

Matkalla rannikolta Bled- järvelle vietimme muutaman tunnin maan pääkaupungissa, Ljubljanassa. Maaseutuun verrattuna siellä oli yllättävän vähän nähtävää, mutta kaupunki itsessään oli kyllä kaunis.

Slovenian ylpeys ja kaikkien matkailuesitteiden kansikuva on Bled- järvi. Suomalaista huvittaa ajatus valtiosta, jossa on vain kaksi järveä, josta toisessa on jopa yksi saari. Tuolla saarella sijaitsee pieni kirkko, ja maisema sitten löytyykin kaikista esitteistä. Ja ihan syystä. (Linkki maisemaan pari postausta tämän alapuolella). Vaikka Suomessakin on järviä, meiltä puuttuvat kuitenkin järveä reunustavat Alpit :(

Bledin lisäksi tutustuimme Bohinj- järveen lähinnä ylhäältä käsin. Ajoimme köysiradalla Vogel- huipulle (1535m), josta avautuivat jälleen hulppeat maisemat alkusyksyn ruskan jo värjätessä maisemaa. Kuvia päätynee joskus nettiin asti. Laitan sitten aikanaan linkin tännekin.

Viimeisenä iltana koukkasimme jälleen Itävallan puolelle vierailemaan Annan vanhan kirjekaverin Vesnan luona. Jo parin vuoden ajan olin kuullut tarinoita Vesnan perheestä, varsinkin söpöstä pikkupojasta Lucasista. Muksu on tätä nykyä 4 v ja puhuu sujuvasti 3 kieltä. Täytyy tunnustaa, että Lucas oli ensimmäinen alle 15 v ulkomaalainen, jonka kanssa olen sujuvasti kommunikoinut englanniksi, ja vieläpä niin että englanti on molemmille vieras kieli.

Loppupäätelmät: Reissu kannatti, vaikka budjetti ylittyikin lähes kaksinkertaisesti. Sloveniassa riittää nähtävää enemmän kuin ensi silmäyksellä luulisi. Voisin mennä toistekin ja käydä tällä kertaa katsomasas pari muuta luolaa, Lipiccahevosten ratsastusnäytöksen (ja ehkä kokeilla itsekin ratsastusta) ja vaellella muutaman päivän Pohjois-Slovenian Alppimaisemissa.

Itävalta, Wien ja Salzburg

Mariborista suunnattiin auto kohti Wieniä, jonne saavuimme perjantaina iltapäivästä. Miksulla oli vanhempiensta gprs- navigaattori mukana, joten suunnistaminenkaan ei tuottanut vaikeuksia, kun hyvissä ajoin vekotin ilmoitti "800 m jälkeen, käänny oikealle".

Wienissä majoituimme 3 hengen hotellihuoneeseen metromatkan päähän keskustasta. Kävelimme Mariahilfenillä (pääostoskatu), vanhassa kaupungissa ja Tonavan vartta. Yllätykseksi rannalla ei juuri ollut elämää, vaan saimme kävellä pari kilometriä melko pimeää pyörätietä lähintä metroasemaa etsiessämme.

Lauantaina shoppailimme vähän liiankin kanssa, ja rahaa paloi varsinkin C&A- vaateputiikkiin. Ihana 3- kerroksinen vaateputiikki, jossa meikäläinenkään ei tunne olevansa elefantin kokoinen, vaan lähes joka vaatteesta löytyi kokoja tällekin ahterille. Shoppailu näkyy sitten lokakuun Visa- laskussa =/

Tänään vietimme suurimman osan päivästä autossa. Ajoimme Wienistä Mozartin synnyinkaupuunkiin Salzburgiin. Maisemat oli hulppeita, sen minkä moottoritien meluvallien sivusta sai vilkuiltua.

Salzburg itsekään ei häpeile maisemillaan. Harmi vain, ettei niitä pysty mitenkään tallentamaan kameralla oikeudenmukaisesti, on vain yritettävä muistaa. Kaupungissa oli menossa jotkut kesäjuhlat, ja tirolilaisasuista väkeä tuli vastaan enemmän ja vähemmän. Jodlausta emme sentään kuulleet.

Matkalla Salzburgista takaisin Sloveniaan juutuimme sitten kunnon ruuhkaan. Ensin rajalla oli 8 km tunneli, josta päästettiin väkeä vain toiseen suuntaan kerrallaan. Siinä odottelimme lähemmä puoli tuntia, ja heti kohta tunnelin jälkeen oli kahden ison moottoritien välissä pieni kylätie - ja viikonlopun paluuliikenne lomailualueilta pääkaupunkiin. Tiet oli siis aivan tukossa, ja pääsimmekin perille Adrianmeren rannalle Portoroziin vasta myöhään illalla.

Anna ja Miksu viettävät hääpäiväänsä, joten jäin kiltisti hotellille kylpyyn ja annoin heidän lähteä kaksin illalliselle. Meillä on täällä täysin varusteltu kaksio, jonka kylpyhuone suorastaan kutsuu vaahtokylpyyn. Parvekkeelta on päiväsaikaan näkymä Välimerelle.

Maribor, Slovenia

Kaksi päivää Sloveniassa takana. Maa on pikkuriikkinen vuoristoläntti Itävallan ja Italian välissä, ja koilliskulmasta Välimerelle (eli koko maan halki) ajaa parissa tunnissa. Suurimpaan osaan Euroopan suurkaupungista on vain kivenheiton matka.

Hintataso on halpa: herkulliset leivokset ihanissa kahviloissa maksavat 1,5e; GinTonic kohtuutyylikkäässä baarissa 2,5e ja leffalippu Tennispalatsin tasoisessa mestassa alle 4e. Leffassa sai popcornia 5l saavin ja 2 0,75l juomaa 5 eurolla. Siitä saavista jäi puolet tähteeksi... Käytiin siis katsomassa Clic. Yksi syy täkäläisten hyvään englannintaitoon lienee se, että elokuvat on tekstitetty kuten Suomessakin.

Maribor on tunnettu talviurheilukaupunkina. Nyt täällä ei ole lunta, mutta rinteeseen pääsee köysiradalla ihailemaan maisemia. Osa rinteistä on maastopyöräilijöiden ratana, osa hevoslaitumena. Maisemat on upeat. Kuvia tulee räpsittyä sitä tahtia, että kohta on kameraan ostettava uusi muistikortti. Mutta onneksi matkassa on muitakin nörttejä kuin minä - Annalla ja Miksulla on läppäri mukana (jolla paraikaa kirjotan tätä), joten kuvat saa purettua myös koneelle tarpeen tullen.

Huomenna Wieniin muutamaksi päiväksi, sitten matka suuntautuu kohti Adrianmerta, ja myöhemmin vielä Slovenian luoteiskulmaan Bled- järven rannalle. (Maisemat ei ole pöllömmät sielläkään...)