torstaina, huhtikuuta 17, 2008

Puhe Miehelle 5.4.2008

Minua pyydettiin pitämään puhe miehelle ainejärjestömme vuosijuhlissa. Pyyntö oli kunnia, vaikka homma jänskättikin, sillä olen kaikkea muuta kuin armoitettu taitava esiintyjä. Tällaisen puheen sain kuitenkin kasaan:

Arvoisat juhlavieraat, hyvät kanssasisaret, ja ennen kaikkea te, kamalan ihanat tai ihanan kamalat miehet. Minulla on kunnia pitää puhe miehelle, näin karkausvuoden kunniaksi. Puheiden pitäminen ei ole vahvinta leipälajiani, mutta kuten sanottu: kun savolainen avvaa suunsa, nii vastuu siirtyyp kuulijalle. Siispä savolaisuuteeni vedoten, myönnän täten itselleni vastuunvapauden.

MIEHET! Sen kuulee useinmiten kiukkuisena puuskahduksena naisen suusta. Miehet: aluksi elämäämme vaikuttaa isä, sitten veljet, sedät, serkut, ystävät ja lopulta oma puolisomme. Rakkaat, ihanat miehet! On ihanaa, että olette olemassa! Sillä jos teitä ei olisi, kuka korjaisi tietokoneeni, putsaisi viemärini, poraisi hyllyt seinään ja kiinnittäisi lamput kattoon? Kenelle voisin soittaa kun kohtaisin mitä tahansa ongelmia missä tahansa? Noh, suoriutuisin kyllä noista itsekin tiukan paikan tullen, mutta ilman lämmintä miehistä kainaloa tämä paikka olisi huomattavasti kylmempi paikka elää.

Ylivoimainen enemmistö teekkariyhteisöstä on miessukukunnan edustajia. Tämän tilastollisen seikan huomioiden ei ole ihmekään, että ujompaakin, ei niin missinmittaista neitokaista pidetään täällä kuin kukkaa kämmenellä ja hemmotellaan miesten huomiolla. Lopulta tämä voi johtaa surulliseen tosiasiaan, ettei teekkarityttö osaa elää enää ilman miehistä huomiota: pelkkä naisseura on jotenkin, noh, tylsää ja vaillinaista.

Millainen sitten on teekkaripoika, ja kuinka sellaisesta kesytetään oiva elinkumppani, ehkä jopa aviomies. Sillä tunnettu tosiasiahan on, että teekkareiden kanssa voi pitää hauskaa, mutta diplomi-insinöörit ovat varsin arvostettua aviomiesainesta. Useiden tuntemieni teekkaripoikien nörtin ulkokuoren alla sykkii ujo hiljainen sydän, joka ei oikein tiedä kuinka lähestyä naista. Komeammat ja kovaäänisemmät pelimiehet kiilaavat ohi, mutta jatkavat usein matkaansa seuraavan hameenhelman perään.

Kuinka naisen sitten tulisi lähestyä teekkaripoikaa? Sanoisin, että varovasti. Valloittavasti hymyillen, ja kenties vielä keittiön kautta, sillä stereotyyppinen teekkaripoikahan elää mikropitsalla ja kokiksella. Kun lähestyminen ja ensitapaaminen on hoidettu, alkaa vaikein vaihe: seurustelun aloittaminen. Skinnarilan tarjoamat treffipaikat ovat melko rajalliset, mutta ainahan voi lähteä vaikka yhdessä lenkille. Orastavien parisuhteiden onneksi meillä on käytössämme myös IRC. Irkin tiedetään synnyttäneen useampiakin parisuhteita ja myös pelastaneen huterassa alkuvaiheessa olevia suhteita, sillä nykymaailman kieroutuneessa yhteiskunnassa keskustelu netissä tuntuu livetreffejä luontevammalta.

Mikäli suhde pääsee yli alkuvaiheen karikoista, on edessä myös uuden sulhasehdokkaan esittely vanhemmille ja ystäville. Tuomio voi olla aika karu, jos teekkaripoika ei saa sanaakaan suustaan niin monen uuden ihmisen läsnä ollessa. Kaverit puolestaan eivät alkuunkaan kadehdi naiselta tämän teekkaripoikaystävää, mutta vuosien vieriessä ja suhteen jatkuessa sinkkuna yhä pysyttelevät kaverit alkavat kademielin katsella vakaata, kestävää parisuhdetta.

Toki teekkaripojissakin riittää pelimiehiä, jotka etsivät hauskanpitoa ja flirttiä mahdollisimman monen naisen kanssa. Miksi nainen sitten lähtee pelimiehen matkaan sen sijaan, että valitsisi joka äidin unelmavävyn, teekkaripojan? Meissä tytöissäkin löytyy ujomman sorttisia. Naisen on huomattavasti helpompi lähestyä pelimiestä – riittää kun tätä katsoo silmiin, pelimies hoitaa lopun. Pelimiehen on mahdollista kehittyä hyväksi aviomieheksi, siinä missä nörttipojankin pelimieheksi, homman juju piilee vain itsetunnossa ja elämän valinnoissa. Unelmavävy tohvelisankarikin voi yllättää, näkeehän sen jo ministeriemmekin naisseikkailuissa.

Siispä kaikki te rakkaat miehet. Kiitos siitä että olette olemassa ja teette elämästä elämisen arvoista.

tiistaina, maaliskuuta 25, 2008

Lisää matkailua

Koska pätkätyöläisen lomat ovat kiven alla, on viime aikoina tullut harrastettua matkailua viikonloppulomien muodossa Euroopassa. Pitkät juhlapyhäviikonloput ovat kuin luotuja kaupunkilomailuun. Uusimpana tuttavuutena kävimme tutustumassa Phjois-Italian pääsiäiseen. 5 päivää ja 4 yötä, kohteina Verona, Venetsia ja Garda-järvi. Ystävällinen kaverimme majoitti meidät Veronassa, joten kalliista lennoista huolimatta budjetti ei karannut käsistä.

Italiassa oli sekä tuttua että uutta. Paljon parjattu julkinen liikenne yllätti toimivuudellaan ja edullisuudellaan: 1,5 h junamatka maksoi 7-15e junatyypistä riippuen, ja junat olivat ajallaan. Aikataulujen kanssa meinasi tulla vähän ongelmia, ja päädyimme menomatkalla spurttaamaan pitkin Milanon rautatieasemaa, sillä Veronan junan lähtölaituri oli merkitty väärin. Saavutimme junan, kun konduktööri puhalsi kolmatta kertaa pilliin lähdön merkiksi. Minulta kesti useampi tunti ennen kuin kroppa toipui spurtista, varsinkin kun vielä eväät levisivät ympäri laituria muovipussin revetessä kesken spurtin.

Onnistuimme jättämään kengät, käsilaukut ja vaatteet kauppoihin, ja shoppailumme kohdistui vain viineihin ja juustoihin. Vaatteita tutkailimme vain näyteikkunoissa, jotka eivät juuri houkutelleet ostamaan: hinnat lähtivät 150 eurosta, eikä maku oikein vastannut suomalaista. Oudoinpana virityksenä näin muutamassa kaupassa myytävän ikäänkuin valkeaa farkkutakin ja kauluspaidan risteytystä, jossa oli kiinteä body-tyyppinen STRING-alaosa. Mitä ihmettä varten kukaan haluaisi pukea moisen päällensä??? Farkkutakki ja peppuvakoon imeytyvät alushousut samassa vaatekappaleessa?!?! Ei voi pieni ihminen käsittää.

Elämä jatkuu

Yli puoli vuotta edellisestä kommentista. Bloggaustauko on tehnyt hyvää, ja olen kuluttanut aikaani erinäisissä keskustelufoorumeissa Internetin syövereissä. Dippatyö valmistui lopulta, ja sen myötä diplomi-insinöörin tupsulla koristeltua todistetta tuli juhlittua rankemman mukaan, 3 shampanjapullon voimin. Nyt tiedän miltä tuntuu juoda kokonainen pullo Dom Perignonia, mutta vieläkään ei ole selvinnyt mitä hienoa on olla diplomi-insinööri... Saihan noihin opintoihin kulutettua 7 vuotta aikaa, kun kiersi maailmaa ja laiskotteli, mutta aika turhalta tuo paperi lopulta tuntuu, maailman kiertäminen sitä vastoin tuntuu entistä tärkeämmältä.

Dippatyön valmistuttua kuskasin vanhalla farmarifordillamme muuttokuorman takaisin Lappeenrantaan kuudeksi viikoksi, kunnes Raumalta tuli soitto, että töitä löytyisi sittenkin... Lupasin palata, jos työnantaja etsii uuden asunnon - vanhasta kun olin ehtinyt jo luopua. Yllätykseksi asunto järjestyi jo seuraavaksi viikoksi, joten taas lastattiin Fordi täyteen ja ajettiin halki Suomen. Fordille ehti dippavuoden aikana kertyä 33 000 km mittariin, ja sama meno näyttää jatkuvan.

Uudet työt eivät vastanneet odotuksia, työ tuntuu suojatyöltä, työhön opastus on olematonta, eikä organisaatiossakaan ole juhlimista. Kuukauden työskentelyn jälkeen työt alkoivat ahdistaa entistä enemmän, ja Rauma siinä sivussa. Parisuhdekaan ei oikein kukoista 400 km välimatkalla. Muutosta on saatava, mutta työttömäksi jääntiin ei sentään sisu anna periksi.