Matkailu avartaa

Terveisiä Venäjältä!
Istun hotellihuoneessa pienessä 160 000 asukkaan kyläpahasessa, jossa ei ole muuta tekemistä kuin neuloa sukkia ja surffata netissä - jos hyvä tuuri käy ja netti sattuu toimimaan. Kaupunki on fyysisesti vain 60 km päässä Moskovasta, mutta käytännössä matka vie 2-4 tuntia ruuhkasta riippuen. Henkinen etäisyys on sitäkin enemmän.

Finnair lennätti minut tänne, ja tehtaan auto kävi noutamassa lentokentältä. 3 päivää ihmettelemme tuotantolaitoksen toimintaa, sitten lennetään takaisin. Venäläisessä tuotannossa riittääkin ihmettelemistä, ja byrokratia on omaa luokkaansa. Kävimme tänään osastolla, joka työllistää 180 koneenhoitajaa/hitsaria/duunaria. Tutkimme papereita nippu toisensa perään ja kyselimme viisaita. Mitä tuo numeroyhdistelmä tarkoittaa, miksi olette uusineet tuon koneen?

Vaikka olen tottunut liikkumaan maailmalla oudoissakin paikoissa yksinkin, täällä tiimimme lähtee yhdessä jopa kauppaan. Eilen tein poikkeuksen ja kävelin hotellilta 100 m päässä olevaan ruokakauppaan yksin. Tulkkimme meinasi lähteä mukaan varmistamaan että selviän reissusta. En kuitenkaan jaksanut odottaa että hän kävisi vaihtamassa vaatteet hotellilla, joten päätin ottaa riskin. Selvisin hengissä.

Tehtaalla päiväämme kuuluu lounastaminen isäntiemme kanssa. Ruoka on taiteellisesti aseteltu kulhoihin ja noudattaa aina samaa kaavaa: alkupala (yleensä aladobia) ja -salaatti odottavat meitä pöydässä koristeellisesti leikattujen ja aseteltujen hedelmävatien ja pullapinojen kera. Ne tuhottuamme valkeisiin jättimäisiin labratakkeihin ja pitsihilkkoihin (=muovisiin kakkupapereihin, jotka on niitattu klemmareilla kasaan) pukeutunut tarjoilija vaihtaa salaattilautaset höyryävään keittolautaseen - yhden kerrallaan sitä mukaa kun seurueemme jäsenet saavat syödyksi. Kukaan ei odota, että vieruskaveri saisi ruokansa, vaan ruuan kimppuun hyökätään välittömästi. Keiton jälkeen vuorossa on pääruoka, joka on yleensä jonkin sortin leivitetty leike rasvaperunoiden kera. Jälkiruokana on kahvia ja jäätelöä. Kaikki ruoka tarjotaan kultareunaisilta lautasilta ja vesi kristallilaseista. Lautaset on asetettu muovisille pitsijäljitelmätableteille, samanlaisille kuin tarjoilijalla on päässänsä.

Kerran vierailun aikana käymme illalla ravintolassa syömässä, isäntäväen piikkiin tietysti. Kaupungissa on siis yksi kelvollinen ravintola. Todistetusti vain yksi, sillä eilen olimme siellä jo kolmatta kertaa vuoden sisään. Ravintola on aasialais-venäläinen fuusiokeittiö. Vodka virtaa, annokset on aseteltu koristeellisesti, ja listalla on erikoisuuksia marinoiduista jättikatkaravuista porsaan polvilumpioon. 

Surrur rukki

Siitä asti kun Nuna muutti meille, olen uhonnut tekeväni siitä rukkaset - tai lapaset. Tavoitteen toteutumiseksi osallistuin syksyllä Espoon Työväenopiston kehräyskurssille, jossa valmistettiin värttinöitä ja opeteltiin kehräämään. 15 värttinän ja 400g villakasan omistajana oli hyvä opetella tuota jaloa taitoa. Ensimmäiset kehruuyritykset eivät olleet neulontakelpoisia, mutta joululahjakasaan valmistui lopulta Nunasta neulotut ranteenlämmittimet miehen siskolle ja unisukat äidilleni. Rukkasia odottelen edelleen, sillä ranteenlämmittimet eivät ole ihan sama asia. Koiralanka on ihanan pehmoista ja pörröistä, mutta tavattoman vaikeaa kehrätä.

Kuultuani kehruuinnostuksestani mummoni kaivoi varastostaan isomummon 101-vuotiaan rukin ja lahjoitti sen minulle. Rukki ristittiin välittömästi Hilmaksi isomummon mukaan ja iskettiin tulille. Vaikka värttinäkehräys alkoi jo sujua, meinasi rukin kanssa päästä itku. Muutaman ärräpään ja satojen katkenneiden langanpätkien jälkeen sekin alkoi luonnistua, mutta nyt alkaa pahasti vaikuttaa siltä että tuohon jää koukkuun.

Kehrääminen on hyvin meditatiivista toimintaa. Ajatukset saavat harhailla minne sattuu, ja ajan kulumisen huomaa vain istumalihaksisaan tai vasemman käden puutumisena. Loistavaa toimintaa rauhoittaa pää ennen nukkumaankäyntiä. Joten nyt Hilma-rukki istuu keskellä olkkarimme lattiaa joulukuusen ja kirjahyllyn välissä. Hyvä kysymys myös on, että mitä hittoa joulukuusi tekee sisällä vielä tässä vaiheessa vuotta! Sille ei ole taidettu viikkoon antaa vettäkään... Vastaus lienee, että en ole jaksanut riisua sitä koristeistaan, ja mies haaveilee saavansa robotti-imurin asap (viime viikolla) ja haluaa testata sitä neulasiin. Imurin piti tulla meille jo moneen kertaan, mutta joko ne ovat juuri loppuneet tai uutta toimituserää ei ole vielä tullut, mutta tulee maanantaina - ja maanantaina koko pulju ilmoittaa olevansa viikon lomalla. Eikä tuota voi tilata netistä, kun me haluamme maksaa sen käteisellä!

Kehruukurssilla saadut 400-500g villaa on nyt poljettu langaksi. Omat alkuperäiset villavarastoni alkavat olla nolla, joten tilasin Saksasta 200 g suomenlammasta ja 200 g brittiläistä Blue Faced Leicester- villaa. Nämä eivät ole ehtineet vielä kotiutua, ja näin vahingossa netissä linkin Shetlantilaiselle villakauppiaalle, jolta sitten ihan *hups* vaan kilon värjäämätöntä shetlanninlampaan villaa. Näistä kumpikaan ei ole vielä saapunut, vaikka tilauksesta on jo yli viikko. Ja taas sorruin. Eilen lähti Briteistä tilaus kunnon villapaketista: yhteensä kilo sininaamaista leicesteriläistä (lammasta), merinoa, vauvakamelia ja -alpakkaa. Kilo villaahan on käytännössä paperikassillinen. Ja nyt tuota on tulossa 2,4 kg... Ja samaan aikaan kehräystekniikkani parantuessa myös kuitu ohenee. Samasta grammamäärästä tulee siis enemmän metrejä. Käytännössä se tarkoittaa, että kun kuukausi sitten kehräsin yhdeltä istumalta yhden rullallisen (50g) lankaa, niin nyt minulta menee jo 3-4 iltaa samaan rullaan.

Kuitujen saapumisesta haaveillessani pengoin vanhaa lankavarastoani läpi ja löysin 10 vuotta vanhoja huovutusvilloja. Joskus keskiaikajuttuja harrastaessani harrastin myös huovutusta. Tuosta jäi yli muutama sata grammaa villoja, joiden lisäksi yksi ystäväni lykkäsi minulle oman lukioprojektinsa ylijäämävillat - muovikassillisen lilaa ja pinkkiä huovutusvillaa. Nyt on lilat poljettavana, saas nähdä millaista tulee. Ainakin merinoon verrattuna tuo huovutusvilla on turkasen karkeaa.

Uutta elämää

Hupsista, lähes 3 vuotta edellisestä postauksesta :)

Viimeisen puolen vuoden ajan ajatus bloggaukseen paluusta on kutkutellut useampaankin otteeseen. Aina ajatus on kuitenkin kaatunut siihen, etten keksi mistä kirjoittaisin. Luen paljon, mutta kirjablogi ei ole minun juttuni. Luen nautinnon vuoksi, ja pelkään lukunautinnon katoavan jos yritän ylianalysoida kaikkea. Pointsit Sallalle hienosta lukupäiväkirjasta!

Matkustaminen on edelleen lähellä sydäntä, mutta tuntuisi hassulta kirjoittaa matkahaaveista, jotka eivät välttämättä koskaan tapahdu. Tai sitten kirjoittaa blogia vain pari kertaa vuodessa tapahtuneista matkoista. Tai työmatkoista.

Joku voisi pitää työtäni eksoottisen mielenkiintoisena, mutta ensimmäisen 10 minuutin keskustelun jälkeen mielenkiintoisuus karisee ja tämä on vain tavallista insinöörityötä. Istumalihaksia ja pilkuntarkkaa raportointia.

Jäljelle jää enää sydäntä lähellä oleva asia, käsityöt. En koe itseäni mitenkään hyväksi tai aikaansaavaksi niiden suhteen, mutta ehkä niistä voisi kirjoittaa oppimisprosessina. Tai sitten sekoitan kaikki aiheet ja kirjoitan mistä milloinkin. Ei kai sillä ole väliä, kunhan kirjoitan!