Valaistunut keittiö

Ikuisuusprojekti nimeltä kierrätyslasivalaisin on lopultakin valmis! Idean keittiön valaisimeen sain alunperin Parolan asemalta, mutta lasipullojen keräilyssä ja konstruktion modifioinnissa meni toista vuotta. Toki tuo on keikkunut katossakin jo vuoden, mutta tänään sain aikaiseksi pestä pölyä keränneet pullot, punoa niille uudet nyörit, lisätä kokoelmaan 6 uutta pulloa ja ennen kaikkea, lisätä lusikkaenkelin ja avaimet loppusilaukseksi. Lusikkaenkeli on kotoisin Raumalta Mustan Pitsin yöstä, 3 vanhaa avainta puolestaan kuuluvat asuntomme alkuperäisiin oviin. Kiitos vuosikymmenten saatossa ovia maalanneiden kotitimpureiden, avaimet eivät enää käänny lukkopesissään, mutta toimivat sentään vielä koristeina. Taustalla näkyvä viinipulloteline on myöskin Raumalta. Kesän helteitä varten viinit piti tyhjentää parempiin suihin, mutta tyhjät pullot jätettiin koristekrassin tueksi.

Risteilyelämää

Kännykällä bloggaaminen osoittautui oletettua vaikeammalsi. Pitkin reissua on tullut monia hyviä kirjoitusaiheita mieleen, mutta ne on pitänyt kyhätä vain kännykkään muistiinpanoiksi ja yrittää kirjoittaa ne auki paremmalla ajalla. Tämänkin joutui lähettämään kännykästä sähköpostiin ja kopioimaan sieltä blogiin.

Yksi tälläisistä asioista on risteilyaluksen työyhteisö. Explorer of the seas -aluksella on 3000 matkustajaa ja 1000 hengen miehistö. Miehistö koostuu 65 eri kansallisuuden edustajasta, mukana on kai joku suomalainenkin konemies. Aluksen kapteeni on 36-vuotias nirjalainen Henrik. Kapteenin rooli näkyy matkustajille lähinnä pari kertaa päivässä tulevissa kuulutuksissa, joissa kerrotaan mm. säätiedotus. Lisäksi pari kertaa viikossa matkustajilla oli mahdollisuus poseerata kapteenin kanssa virallisissa valokuvissa.
Kapteenia enemmän matkustajiin vaikuttavat lähinnä lämpimän ilmanalan saarivaltioista kotoisin olevat hyttipalvelijat ja tarjoiluhenkilökunta. erityisesti Filippiinit ja Indonesia ovat hyvin edustettuina. hyttipalvelija käy läpi jokaisen hytin 2 kertaa päivässä - petaa sängyn aamulla päiväkuntoon ja illalla yökuntoon. Pyyhkeet vaihdetaan päivittäin, vaikka seinällä on lappu, jossa sanotaan että vain lattialla lojuvat pyyhkeet vaihdetaan. hytin päivittäiseen hoitoon kuuluu myös imurointi ja pyyhe-eläinten taittelu. yksi hyttipalvelija hoitaa noin 15 hyttiä.
Ravintolasta ja tarjoilijasta riippuen matkustaja saa tuntea kuulevansa kultapossukerhoon. Tarjoilijoilla on nimikkopöytänsä, ja tavoitteena on, että he oppivat omien pöytiensä asiakkaat nimeltä ja juomatoivomuksilta ensimmäisenä iltana. Juomia ja leipiä varten on erillinen aputarjoilija, ja koko ravintolatasosta vastaa erikseen päätarjoilija.

Lisäksi miehistöön kuuluu teknistä henkilökuntaa, aktiviteettiohjaajia, baarimikkoja, taxfreemyyjiä, bingoemäntiä, ammattiluistelijoita, -tanssijoita, muusikoita ja muita esiintyjiä aina taikuriin asti. Esillä olevista hahmoista eniten huomiota kerää risteilynjohtaja, cruise director. Meillä kävi tuuri saada risteilyllemme Royal Caribbeanin tunnetuin britti, Richard Spacey. Herran ympärillä pyörii jo melkoinen henkilökultti ja fanitus, ja pikkuhiljaa alan ymmärtää miksi. Spacey veti risteilyisännän roolin lisäksi loistavan standup -koomikon 24/7 roolia Jim Carrey -tyylisine koreografioineen.

Jokaisen matkustajan oletetaan maksavan noin 100 euron suuruinen juomaraha risteilyn viimeisenä iltana. Laivatyhtiöllä on ohjeistus kuinka summan pitäisi jakautua eri henkilöjen kesken. Pikaisen summaamisen jälkeen tulimme tulokseen, että jos/kun tarjoilijoiden ja hyttipalvelijan palkka koostuu lähes pelkästään juomarahoista, ja oletetaan kaikkien maksavan esitetyt summat, filippiiniläisen tarjoilijamme ja indonesialaisen hyttipalvelijamme kuukausipalkka on 3000-3500 USD, josta veroja tuskin maksetaan minnekään. En kadehdi heiltä tulotasoa, sillä työ on rankkaa, eikä vapaapäiviä ole 6 kuukauteen. Työpäivät venyvät helposti 12-tuntisiksi. Mielenkiintoista olisi tietää kuinka pitkillä (ja minkä hintaisilla) sopimuksilla risteilynjohtaja ja päällystö ovat.

Sinivalkoiset siivet lennättivät meidät Atlanttin yli. Koneessa oli harvinaisen hyvin jalkatilaa, eikä kipeäkään polvi krampannut. Pari penkkiriviä meitä taaempana istunut rymyseurue viihdytti puolta koneellista siihen asti kunnes yksi herroista sammui lattialle ja oksensi päällensä. Harvinaista asiassa oli, että kyseessä ei ollutt suomalainen, vaan virolainen herrasmies.
Liki 9 tunnin lennon jälkeen saimme jonottaa kaksi tuntia passitarkastuksessa.

Tämän jälkeen keksimme vielä loistoidean lähteä suunnistamaan kohti hotelliamme julkisilla. Vasta lähempänä ottaisimme taksin... Taisimme olla ainoat valkoihoiset metrossa. Metroasemillakin erotuimme joukosta siinä määrin, että melkein olisi voinut pelottaa. Aaltopeltiset asemarakennukset ja tummaihoisten poliisien huima määrä eivät myöskään herättäneet luottamusta.

Kun lopulta pääsimme taksiin yli 2 tunnin metroseikkailun ja ihmettelyn jålkeen, saimme taksikuskin, joka osasi muutaman sanan suomea! taijikistalainen isäntä oli asunut puoli vuotta Suomessa ja ollut Nokian renkailla työharjottelussa.



Hotellimme löytyi Staten Islandilta lähes pimeänä. noh, ainakaan ei ollut ylibuukattu. Huone on pieni ja siisti. Sänky puolestaan on valtava, tyyöyjä tsiljoona, mutta peittoja vain yksi. Ensimmäistä kertaa ikinä nukuimme saman peiton alla sopuisasti ilman peittorosvousta. 

Biologinen kello ja kurniva vatsa herättivät aamuneljältä. Hotellin aamupala tarjosi satenkaarenkirjavia muroja, vohveleita, paahtoleipää, jugurttia, munakokkelia ja jauhelihapihvejä styroks -astioilta nautittuna. Toisaalta nälkäkin oli niin mittava, että kasvisten ja posliiniastioiden puuttuminen ei paljoa haitannut.

Nyt pikapikainen tunnin shoppailukierros Jersey Gardens -Outletissa, jonka jälkeen suunnistus kohti laivasatamaa.

Robotti-imuri

Meille muutti kuukausi sitten kotiorja nimeltä Neato. Suomeksi siis pölynimurirobotti. Kuukauden koekäytön jälkeen ajattelin jakaa siitä kommentteja eteenpäin.Laillinen orja on ollut meillä haaveissa jo pari vuotta, mutta investointi on siirtynyt joko budjetin tai imuri-yhteensopimattoman asunnon takia. Nyt remontin yhteydessä poistimme asunnostamme turhat kynnykset, ja kun budjetti antoi periksi, niin enää oli valittavana malli.

Neato XV-15 valitsi meille itse itsensä voitettuaan MicroPC:n ja Tekniikan Maailman imuritestit.

500 euron investointi kirpaisi, mutta imurointia vihaavalle koiranomistajalle se oli silti kannattava ratkaisu. Tällä hetkellä imuri hoitelee noin 60 neliön alueen (olkkari, makkari, keittiö) 5 kertaa viikossa, ja joka kerralla kertyy säiliöön noin nyrkin kokoinen möykky p***aa. Huonepölyä, hiuksia, hiekkaa, koirankarvaa etc. Koiralla ei ole juuri nyt karvanlähtöä meneillään, joten sekään ei selitä tuota mössön määrää.

Neato asuu toistaiseksi sängyn alla, mikä ei ole paras paikka, sillä säiliön päivittäinen tyhjentäminen on hankalaa sieltä käsin. Tyhjentäminen itsessään on helppoa, vie ehkä 2 minuuttia. Imurin päällä on jonkinlainen kamera, jolla se skannaa jatkuvasti ympäristöään. Näin se ei törmäile juurikaan huonekaluihin ja muihin esteisiin, mutta kääntöpuolena taas lattialistojen vieruset ja nurkat jäävät siivoamatta. Meillä on olohuoneessa kaksi isoa IKEAn karvalankamattoa, joiden päälle tuo kiipeää ongelmitta. Sitä vastoin kevyen räsymaton päätyjen lankahapsut tuottavat vaikeuksia. Karvalankamattojen puhtaus on ihan eri luokkaa nyt kuin kuukausi sitten. Neatossa on kai joku menetelmä, jolla se ikäänkuin tamppaa mattoja. Nuo karvalankamatot saattavat olla toinen selitys kertyvän mössön määrään. MikroPC:n testissä Neato löysi testihuoneistosta 30 % enemmän likaa kuin testin toiseksi tullut robotti. Jumboon eroa oli liki 60 %.

Käyntiääni tuossa on sitä luokkaa, että itse en nukkuisi samassa huoneessa kuin duunissa oleva imuri, mutta enpä nukkuisi tavallisenkaan imurin kanssa. Ja tuohan on tarkoituskin ohjelmoida toimimaan silloin kun itse ei ole kotona. Koiramme ei ole tuosta moksiskaan, ei myöskään imurointihetkellä kylässä ollut kaverin koira, joka yleensä on ääniherkkä.

Parasta tuossa on, että se on riittävän hifi teknolelu isännälle, jonka kiinnostus riittää säätää ja puhdistaa imuria ihan eri lailla kuin perinteisen imurin kanssa. Ennen isäntä vihasi imurointia, nykyään hoitaa kokonaan Neaton putsauksen. Kokonaisuutena siis en vaihtaisi tuota enää pois (vaikka joutuisinkin itse putsaamaan.) 2 min putsaus on kuitenkin ihan eri luokkaa kuin puolen tunnin imurin varressa kökkiminen.) Koko asunnon siisteystaso on noussut sen verran, että muutama kaverikin on kommentoinut asiaa.

Matkailu avartaa

Terveisiä Venäjältä!
Istun hotellihuoneessa pienessä 160 000 asukkaan kyläpahasessa, jossa ei ole muuta tekemistä kuin neuloa sukkia ja surffata netissä - jos hyvä tuuri käy ja netti sattuu toimimaan. Kaupunki on fyysisesti vain 60 km päässä Moskovasta, mutta käytännössä matka vie 2-4 tuntia ruuhkasta riippuen. Henkinen etäisyys on sitäkin enemmän.

Finnair lennätti minut tänne, ja tehtaan auto kävi noutamassa lentokentältä. 3 päivää ihmettelemme tuotantolaitoksen toimintaa, sitten lennetään takaisin. Venäläisessä tuotannossa riittääkin ihmettelemistä, ja byrokratia on omaa luokkaansa. Kävimme tänään osastolla, joka työllistää 180 koneenhoitajaa/hitsaria/duunaria. Tutkimme papereita nippu toisensa perään ja kyselimme viisaita. Mitä tuo numeroyhdistelmä tarkoittaa, miksi olette uusineet tuon koneen?

Vaikka olen tottunut liikkumaan maailmalla oudoissakin paikoissa yksinkin, täällä tiimimme lähtee yhdessä jopa kauppaan. Eilen tein poikkeuksen ja kävelin hotellilta 100 m päässä olevaan ruokakauppaan yksin. Tulkkimme meinasi lähteä mukaan varmistamaan että selviän reissusta. En kuitenkaan jaksanut odottaa että hän kävisi vaihtamassa vaatteet hotellilla, joten päätin ottaa riskin. Selvisin hengissä.

Tehtaalla päiväämme kuuluu lounastaminen isäntiemme kanssa. Ruoka on taiteellisesti aseteltu kulhoihin ja noudattaa aina samaa kaavaa: alkupala (yleensä aladobia) ja -salaatti odottavat meitä pöydässä koristeellisesti leikattujen ja aseteltujen hedelmävatien ja pullapinojen kera. Ne tuhottuamme valkeisiin jättimäisiin labratakkeihin ja pitsihilkkoihin (=muovisiin kakkupapereihin, jotka on niitattu klemmareilla kasaan) pukeutunut tarjoilija vaihtaa salaattilautaset höyryävään keittolautaseen - yhden kerrallaan sitä mukaa kun seurueemme jäsenet saavat syödyksi. Kukaan ei odota, että vieruskaveri saisi ruokansa, vaan ruuan kimppuun hyökätään välittömästi. Keiton jälkeen vuorossa on pääruoka, joka on yleensä jonkin sortin leivitetty leike rasvaperunoiden kera. Jälkiruokana on kahvia ja jäätelöä. Kaikki ruoka tarjotaan kultareunaisilta lautasilta ja vesi kristallilaseista. Lautaset on asetettu muovisille pitsijäljitelmätableteille, samanlaisille kuin tarjoilijalla on päässänsä.

Kerran vierailun aikana käymme illalla ravintolassa syömässä, isäntäväen piikkiin tietysti. Kaupungissa on siis yksi kelvollinen ravintola. Todistetusti vain yksi, sillä eilen olimme siellä jo kolmatta kertaa vuoden sisään. Ravintola on aasialais-venäläinen fuusiokeittiö. Vodka virtaa, annokset on aseteltu koristeellisesti, ja listalla on erikoisuuksia marinoiduista jättikatkaravuista porsaan polvilumpioon. 

Surrur rukki

Siitä asti kun Nuna muutti meille, olen uhonnut tekeväni siitä rukkaset - tai lapaset. Tavoitteen toteutumiseksi osallistuin syksyllä Espoon Työväenopiston kehräyskurssille, jossa valmistettiin värttinöitä ja opeteltiin kehräämään. 15 värttinän ja 400g villakasan omistajana oli hyvä opetella tuota jaloa taitoa. Ensimmäiset kehruuyritykset eivät olleet neulontakelpoisia, mutta joululahjakasaan valmistui lopulta Nunasta neulotut ranteenlämmittimet miehen siskolle ja unisukat äidilleni. Rukkasia odottelen edelleen, sillä ranteenlämmittimet eivät ole ihan sama asia. Koiralanka on ihanan pehmoista ja pörröistä, mutta tavattoman vaikeaa kehrätä.

Kuultuani kehruuinnostuksestani mummoni kaivoi varastostaan isomummon 101-vuotiaan rukin ja lahjoitti sen minulle. Rukki ristittiin välittömästi Hilmaksi isomummon mukaan ja iskettiin tulille. Vaikka värttinäkehräys alkoi jo sujua, meinasi rukin kanssa päästä itku. Muutaman ärräpään ja satojen katkenneiden langanpätkien jälkeen sekin alkoi luonnistua, mutta nyt alkaa pahasti vaikuttaa siltä että tuohon jää koukkuun.

Kehrääminen on hyvin meditatiivista toimintaa. Ajatukset saavat harhailla minne sattuu, ja ajan kulumisen huomaa vain istumalihaksisaan tai vasemman käden puutumisena. Loistavaa toimintaa rauhoittaa pää ennen nukkumaankäyntiä. Joten nyt Hilma-rukki istuu keskellä olkkarimme lattiaa joulukuusen ja kirjahyllyn välissä. Hyvä kysymys myös on, että mitä hittoa joulukuusi tekee sisällä vielä tässä vaiheessa vuotta! Sille ei ole taidettu viikkoon antaa vettäkään... Vastaus lienee, että en ole jaksanut riisua sitä koristeistaan, ja mies haaveilee saavansa robotti-imurin asap (viime viikolla) ja haluaa testata sitä neulasiin. Imurin piti tulla meille jo moneen kertaan, mutta joko ne ovat juuri loppuneet tai uutta toimituserää ei ole vielä tullut, mutta tulee maanantaina - ja maanantaina koko pulju ilmoittaa olevansa viikon lomalla. Eikä tuota voi tilata netistä, kun me haluamme maksaa sen käteisellä!

Kehruukurssilla saadut 400-500g villaa on nyt poljettu langaksi. Omat alkuperäiset villavarastoni alkavat olla nolla, joten tilasin Saksasta 200 g suomenlammasta ja 200 g brittiläistä Blue Faced Leicester- villaa. Nämä eivät ole ehtineet vielä kotiutua, ja näin vahingossa netissä linkin Shetlantilaiselle villakauppiaalle, jolta sitten ihan *hups* vaan kilon värjäämätöntä shetlanninlampaan villaa. Näistä kumpikaan ei ole vielä saapunut, vaikka tilauksesta on jo yli viikko. Ja taas sorruin. Eilen lähti Briteistä tilaus kunnon villapaketista: yhteensä kilo sininaamaista leicesteriläistä (lammasta), merinoa, vauvakamelia ja -alpakkaa. Kilo villaahan on käytännössä paperikassillinen. Ja nyt tuota on tulossa 2,4 kg... Ja samaan aikaan kehräystekniikkani parantuessa myös kuitu ohenee. Samasta grammamäärästä tulee siis enemmän metrejä. Käytännössä se tarkoittaa, että kun kuukausi sitten kehräsin yhdeltä istumalta yhden rullallisen (50g) lankaa, niin nyt minulta menee jo 3-4 iltaa samaan rullaan.

Kuitujen saapumisesta haaveillessani pengoin vanhaa lankavarastoani läpi ja löysin 10 vuotta vanhoja huovutusvilloja. Joskus keskiaikajuttuja harrastaessani harrastin myös huovutusta. Tuosta jäi yli muutama sata grammaa villoja, joiden lisäksi yksi ystäväni lykkäsi minulle oman lukioprojektinsa ylijäämävillat - muovikassillisen lilaa ja pinkkiä huovutusvillaa. Nyt on lilat poljettavana, saas nähdä millaista tulee. Ainakin merinoon verrattuna tuo huovutusvilla on turkasen karkeaa.

Uutta elämää

Hupsista, lähes 3 vuotta edellisestä postauksesta :)

Viimeisen puolen vuoden ajan ajatus bloggaukseen paluusta on kutkutellut useampaankin otteeseen. Aina ajatus on kuitenkin kaatunut siihen, etten keksi mistä kirjoittaisin. Luen paljon, mutta kirjablogi ei ole minun juttuni. Luen nautinnon vuoksi, ja pelkään lukunautinnon katoavan jos yritän ylianalysoida kaikkea. Pointsit Sallalle hienosta lukupäiväkirjasta!

Matkustaminen on edelleen lähellä sydäntä, mutta tuntuisi hassulta kirjoittaa matkahaaveista, jotka eivät välttämättä koskaan tapahdu. Tai sitten kirjoittaa blogia vain pari kertaa vuodessa tapahtuneista matkoista. Tai työmatkoista.

Joku voisi pitää työtäni eksoottisen mielenkiintoisena, mutta ensimmäisen 10 minuutin keskustelun jälkeen mielenkiintoisuus karisee ja tämä on vain tavallista insinöörityötä. Istumalihaksia ja pilkuntarkkaa raportointia.

Jäljelle jää enää sydäntä lähellä oleva asia, käsityöt. En koe itseäni mitenkään hyväksi tai aikaansaavaksi niiden suhteen, mutta ehkä niistä voisi kirjoittaa oppimisprosessina. Tai sitten sekoitan kaikki aiheet ja kirjoitan mistä milloinkin. Ei kai sillä ole väliä, kunhan kirjoitan!