Mukava viikonloppu takana, ja palaneet olkapaat siita muistuttamassa. Onneksi eivat karahtaneet kovin pahasti, mutta ihan vahan. Jatin uhallakin suojakertoimet kotiin hankkiakseni edes vahan varia pintaan...
Perjantaina kattelin toissa netista Pariisin uintimahdollisuuksia. Campuksen paarakennuksessa on jonkinlainen uimahalli, mutta sinne paastakseen pitaisi kayda laakarintarkastuksessa ja tayttaa hakemuksia passikuvineen yms, joten tuumasin helpommaksi etsia julkisen uimalan. Niitahan sitten loytyi 37 kipaletta. Netissa oli oikein postinumerohaku, johon postinumeron syottamalla saa kyseisen kaupunginosan uimahallit kartalle. Ainakin kaksi hallia loytyy parin kilsan sateella meikalaisenkin asunnosta. Hyvat oli suunnitelmat, mutta laiskuus voitti, ja uintireissu siirtyi tulevaisuuteen...
Lauantaina laksin reppu selassa tutustumaan Euroopan toiseksi suurimpaan pilvenpiirtajaan, Tour Montparnasseen, joka kohoaa yli 200 metrin korkuuteen. Paasylippu maksoi kansainvalisella opiskelijakortilla 5,50 euroa, ja silla paasi 38 sekuntia kestavan hissimatkan 56. kerrokseen nakoalaravintolaan. 3 viimeista kerrosta piti kavella ravintolasta kattotasanteelle, josta olikin huikeat nakoalat yli kaupungin. Sanovat, etta hyvalla saalla nakyvyys on jopa 40 kilometria. Ei miun silmat ainakaan niin kauaksi nahneet; mutta ihan riittavasti kumminkin. Siella ylhaalla vasta tosiaan tajusin kuinka valtavan iso tama kaupunki on! Betoniviidakkoa silmankantamattomiin...
Tornista laskeuduttuani tormasin sitten yhteen tyokaveriin, joka oli terassilla tyttoystavansa kanssa. Ja juuri kun mie olin edellisena paivana paatynyt kyseiseen poitsuun niissa homousmietinnoissani, niin eikos tama sitten esittele tyttoystavansa Juliet'n. Istuttiin sitten siina terassilla minun syodessa ja heidan juodessa. Marx ja Juliet oli menossa leffaan kattomaan uutta StarWarsia ja pyysivat minut mukaan.
Kaikki sujui vallan taydellisesti laskun maksuun asti. Tyypillisena suomalaistyttona olen itse tottunut maksamaan laskuni. Niinpa rupesin huutelemaan tarjoilijalle, etta haluaisin maksaa, johon Juliet totesi: "Marx meni juuri sisaan maksamaan" Ja mina ihan ihmeissani etta mita se nyt miun ruokia maksamaan... Leffateatterin luukulla kaivelin lompakkoani, mutta Juliet heilutteli kolmea lippua ja sanoi homman olevan OK. Taaskaan ei siis tarvinnut maksa...
Noh, mina kiittelin kovasti ja yritin selittaa olevani ihan hamillani, kun olen tottunut kulttuuriin jossa jokainen maksaa osansa. Nama sitten selittivat minulle paikallista kulttuuria - yksi maksaa kaikkien puolesta lahes aina. Kukin maksaa sitten vuorotelleen, joten loppupelissa jokainen on tarjonnut kierroksen ja laskut tasaantuvat itsestaan. Kenenkaan ei siis tarvitse hetkellisen rahapulan takia jaada kotiin kun kaverit lahtevat bilettamaan. Napparaa ja mukavan tuntuista. Luo yhteishenkea ihan eri lailla kuin kylma pohjoinen systeemi, jossa jokainen kapertyy oman vilttinsa alle lammittelemaan toisista piittaamatta.
Taalla olen muutamaan kertaan jo huomannut kv-kouluttajan toteamuksen paikkaansapitavyyden: suomalaiset ovat individualisteja, jotka nostavat yksilon tarkeimmaksi yksikoksi. Muualla maailmassa ryhma ajaa yksilon edelle monissa asioissa. Ryhmakulttuuri on ihan erilaista, toivottaa yksilon tervetulleeksi paljon lampimammin. Voisikohan tassa olla selitysta suomalaisopiskelijoiden (ja muunkin kansan) syrjaytymiseen ja masennukseen. Kukaan ei piittaa, vaikka joku jaa taysin ulkopuolelle - jokainen huolehtii vain omasta (ja ehka muutaman laheisen ihmisen) hyvinvoinnista.
Noh, eilen sitten paatin katkaista hyvan sangyssalohoilyfiiliksen ja menna lohoamaan puistoon. Kirja ja appelsiinimehu kainalossa hiippailin noin 200 metrin paahan kotitalosta ja istahdin lukemaan selka puun runkoa vasten. Enemman taisin kylla katsella puistossa olevia kanssaihmisia aurinkolasieni takaa kuin lukea englanninkielista dekkaria.
Ymmartamykseni syveni, puistopaivan jalkeen tajuan miten pariisilaiset sailyttavat mielenrauhansa betoniviidakossa. Saan salliessa ihmiset lahtevat koko perheen ja ystavapiirin voimin viettamaan viikonloppua puistoihin, ja niitahan taalla riittaa. Osalla ihmisista oli kannettavat tietokoneet tai luentomuistiinpanot mukana, monet potkivat jaklapalloa tai pelasivat sulista, heittelivat frisbeeta, lukivat, riehuivat lasten kanssa, istuivat juttelemassa, tai ihan vain nukkuivat. Koko perhe vauvasta vaariin. Ja taman sunnuntainvieton myota on varmaan piknikkulttuurikin syntynyt, miksi katkaista mukava iltapaiva lahtemalla kotiin syomaan, joten ihmiset ottavat evaskorit ja kylmalaukut mukaan. Ruokateollisuus on myos mukautunut asiaan: yhdesta jos toisesta ruokalajista loytyy yksittaispakattuja "pikniktuotteita". Aikani niita ensin ihmettelin, yksittaispakattuja kakkupaloja yms, kunnes juustopaketin (kuinkas muuten) kyljesta bongasin sanan "pique-nique". Taalla varustaudutaan kaikkeen.
Noh, vaikka elama on ruusuilla tanssimista, niin ruusuissa on piikkinsa. Kolmannen kerran kuukauden sisalla istuin tana aamuna paaportilla ihmetellen kulkulupia. Perjantaina minulle vakuutettiin etta kaikki on kunnossa, mutta yllattaen sitten tanaan missaan ei tiedetty mika matti, mutta tarvittavia papereita ei vain ollut... Saato ++, ja lopulta paikalle vaadittiin viela jalkansa loukannut pomonikin asiaa selvittamaan, ennen kuin selvisi, etta portin virkailijat olivat kadottaneet puuttuvan paperin itse - olinhan minakin nahnyt jo liki 2 viikkoa sitten, etta se oli kunnossa. Noh, pienen saatamisen jalkeen sain vihdoin elokuulle asti olevan kulkuluvan... Eihan siihen kulunutkaan kuin se 5 viikkoa aikaa...
Perjantaina kattelin toissa netista Pariisin uintimahdollisuuksia. Campuksen paarakennuksessa on jonkinlainen uimahalli, mutta sinne paastakseen pitaisi kayda laakarintarkastuksessa ja tayttaa hakemuksia passikuvineen yms, joten tuumasin helpommaksi etsia julkisen uimalan. Niitahan sitten loytyi 37 kipaletta. Netissa oli oikein postinumerohaku, johon postinumeron syottamalla saa kyseisen kaupunginosan uimahallit kartalle. Ainakin kaksi hallia loytyy parin kilsan sateella meikalaisenkin asunnosta. Hyvat oli suunnitelmat, mutta laiskuus voitti, ja uintireissu siirtyi tulevaisuuteen...
Lauantaina laksin reppu selassa tutustumaan Euroopan toiseksi suurimpaan pilvenpiirtajaan, Tour Montparnasseen, joka kohoaa yli 200 metrin korkuuteen. Paasylippu maksoi kansainvalisella opiskelijakortilla 5,50 euroa, ja silla paasi 38 sekuntia kestavan hissimatkan 56. kerrokseen nakoalaravintolaan. 3 viimeista kerrosta piti kavella ravintolasta kattotasanteelle, josta olikin huikeat nakoalat yli kaupungin. Sanovat, etta hyvalla saalla nakyvyys on jopa 40 kilometria. Ei miun silmat ainakaan niin kauaksi nahneet; mutta ihan riittavasti kumminkin. Siella ylhaalla vasta tosiaan tajusin kuinka valtavan iso tama kaupunki on! Betoniviidakkoa silmankantamattomiin...
Tornista laskeuduttuani tormasin sitten yhteen tyokaveriin, joka oli terassilla tyttoystavansa kanssa. Ja juuri kun mie olin edellisena paivana paatynyt kyseiseen poitsuun niissa homousmietinnoissani, niin eikos tama sitten esittele tyttoystavansa Juliet'n. Istuttiin sitten siina terassilla minun syodessa ja heidan juodessa. Marx ja Juliet oli menossa leffaan kattomaan uutta StarWarsia ja pyysivat minut mukaan.
Kaikki sujui vallan taydellisesti laskun maksuun asti. Tyypillisena suomalaistyttona olen itse tottunut maksamaan laskuni. Niinpa rupesin huutelemaan tarjoilijalle, etta haluaisin maksaa, johon Juliet totesi: "Marx meni juuri sisaan maksamaan" Ja mina ihan ihmeissani etta mita se nyt miun ruokia maksamaan... Leffateatterin luukulla kaivelin lompakkoani, mutta Juliet heilutteli kolmea lippua ja sanoi homman olevan OK. Taaskaan ei siis tarvinnut maksa...
Noh, mina kiittelin kovasti ja yritin selittaa olevani ihan hamillani, kun olen tottunut kulttuuriin jossa jokainen maksaa osansa. Nama sitten selittivat minulle paikallista kulttuuria - yksi maksaa kaikkien puolesta lahes aina. Kukin maksaa sitten vuorotelleen, joten loppupelissa jokainen on tarjonnut kierroksen ja laskut tasaantuvat itsestaan. Kenenkaan ei siis tarvitse hetkellisen rahapulan takia jaada kotiin kun kaverit lahtevat bilettamaan. Napparaa ja mukavan tuntuista. Luo yhteishenkea ihan eri lailla kuin kylma pohjoinen systeemi, jossa jokainen kapertyy oman vilttinsa alle lammittelemaan toisista piittaamatta.
Taalla olen muutamaan kertaan jo huomannut kv-kouluttajan toteamuksen paikkaansapitavyyden: suomalaiset ovat individualisteja, jotka nostavat yksilon tarkeimmaksi yksikoksi. Muualla maailmassa ryhma ajaa yksilon edelle monissa asioissa. Ryhmakulttuuri on ihan erilaista, toivottaa yksilon tervetulleeksi paljon lampimammin. Voisikohan tassa olla selitysta suomalaisopiskelijoiden (ja muunkin kansan) syrjaytymiseen ja masennukseen. Kukaan ei piittaa, vaikka joku jaa taysin ulkopuolelle - jokainen huolehtii vain omasta (ja ehka muutaman laheisen ihmisen) hyvinvoinnista.
Noh, eilen sitten paatin katkaista hyvan sangyssalohoilyfiiliksen ja menna lohoamaan puistoon. Kirja ja appelsiinimehu kainalossa hiippailin noin 200 metrin paahan kotitalosta ja istahdin lukemaan selka puun runkoa vasten. Enemman taisin kylla katsella puistossa olevia kanssaihmisia aurinkolasieni takaa kuin lukea englanninkielista dekkaria.
Ymmartamykseni syveni, puistopaivan jalkeen tajuan miten pariisilaiset sailyttavat mielenrauhansa betoniviidakossa. Saan salliessa ihmiset lahtevat koko perheen ja ystavapiirin voimin viettamaan viikonloppua puistoihin, ja niitahan taalla riittaa. Osalla ihmisista oli kannettavat tietokoneet tai luentomuistiinpanot mukana, monet potkivat jaklapalloa tai pelasivat sulista, heittelivat frisbeeta, lukivat, riehuivat lasten kanssa, istuivat juttelemassa, tai ihan vain nukkuivat. Koko perhe vauvasta vaariin. Ja taman sunnuntainvieton myota on varmaan piknikkulttuurikin syntynyt, miksi katkaista mukava iltapaiva lahtemalla kotiin syomaan, joten ihmiset ottavat evaskorit ja kylmalaukut mukaan. Ruokateollisuus on myos mukautunut asiaan: yhdesta jos toisesta ruokalajista loytyy yksittaispakattuja "pikniktuotteita". Aikani niita ensin ihmettelin, yksittaispakattuja kakkupaloja yms, kunnes juustopaketin (kuinkas muuten) kyljesta bongasin sanan "pique-nique". Taalla varustaudutaan kaikkeen.
Noh, vaikka elama on ruusuilla tanssimista, niin ruusuissa on piikkinsa. Kolmannen kerran kuukauden sisalla istuin tana aamuna paaportilla ihmetellen kulkulupia. Perjantaina minulle vakuutettiin etta kaikki on kunnossa, mutta yllattaen sitten tanaan missaan ei tiedetty mika matti, mutta tarvittavia papereita ei vain ollut... Saato ++, ja lopulta paikalle vaadittiin viela jalkansa loukannut pomonikin asiaa selvittamaan, ennen kuin selvisi, etta portin virkailijat olivat kadottaneet puuttuvan paperin itse - olinhan minakin nahnyt jo liki 2 viikkoa sitten, etta se oli kunnossa. Noh, pienen saatamisen jalkeen sain vihdoin elokuulle asti olevan kulkuluvan... Eihan siihen kulunutkaan kuin se 5 viikkoa aikaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti